Bändiliiderit-juttusarjassa pureudutaan bändiliiderinä toimimiseen. Toisessa osassa kokemuksiaan ja näkemyksiään jakaa blueskitaristi-laulaja, sooloartisti ja yrittäjä Erja Lyytinen (s. 1976).
Lyytisestä on kasvanut yksi Suomen arvostetuimmista bluesmuusikoista pitkäjänteisellä työllä. Hän on opiskellut musiikkia Kuopion Konservatoriossa, Sibelius-Akatemiassa, Ruotsissa, Tanskassa ja Yhdysvalloissa, julkaissut lukuisia levyjä ja kiertänyt maailmaa liki tauotta vuosikausia.
Nykyään hän pyörittää musiikkitoimintaansa yrittäjänä Bluesland Productions Oy:n ja sen aputoiminimien kautta. Yritystoimintaan sisältyvät niin levy-yhtiötoiminta, keikkatuotantojen järjestäminen kuin musiikin kustantaminenkin. Lyytisen tuorein soololevy, kansainvälistä suitsutusta haalinut Stolen Hearts, ilmestyi helmikuussa 2017.
Miten innostuit musiikista ja nimenomaan bluesista?
Innostuin bändisoittamisesta ammatillisesti jo viidentoista ikäisen korvilla. Aloin soittaa kitaraa vuotta aiemmin, ja lähdin vanhempieni tanssimusiikkiorkesterin matkaan keikoille. Ensimmäinen pestini oli kuukauden mittainen: soitin viikonloput tanssiravintolassa. Siihen aikaan, 1990-luvun lopussa, tanssimusiikki siirtyi enemmän ravintoloihin, joten soitin tanssi-illoissa. Ja siitä sitten saman tien lavakeikoille. Oli mulla siinä vähän omaa bändikuviotakin.
Sain jo nuorena eri koulujen kautta vaikutteita erilaisista musiikkityyleistä. Kun olin noin 18-vuotias, blueskärpänen puraisi. Muistan sen hetken, kun päätin, että pistän bluesbändin pystyyn. Näin Ray Charlesin esiintymisen VHS-videolta, ja siinä oli sellainen biisi kuin Georgia on My Mind. Tulkinta, fiilis ja kaikki oli niin vakuuttavaa, että koin, että juuri noin musaa pitää esittää: täydellä sydämellä ja antaumuksella.
Soitit ensin bändeissä, mutta lähdit aika nopeasti soolouralle. Kuinka päädyit tälle polulle?
Mulla aina oli oma bändi ja oman musan tekeminen tähtäimessä. Biisejä rupesi syntymään aika nopeasti, kun aloin soittaa kitaraa. Mulle se tie oli selkeä, että olen kitaristi, laulaja ja biisintekijä. Siinä 18-19-vuotiaana perustin ensimmäisen oman bluesbändin, jonka kanssa soitettiin ensin covermusaa ja pikkuhiljaa omia biisejä.
Millaista on johtaa bluesbändiä?
No, mikäs tässä. Se on kovaa hommaa. Mulla on oma yrityskin tässä taustalla, joten se ei ole vain musiikillista liidaamista, vaan siihen sisältyy paljon muutakin. Ohjelmistoa täytyy miettiä ja sitä, mitä muut instrumentit tekevät bändissä. Toki mulla on tänä päivänä bändissä niin kovia ammattireiskoja, että he pystyvät ehdottelemaan sovituksellisia ratkaisuja, mutta mulla pitää olla visio siitä, mihin haluan musiikkiani viedä. Jos annan liikaa vapaita käsiä, musiikista saattaa tulla sillisalaattia.
Mitä vastuualueisiisi kuuluu? Miten vastuu on jaettu muille jäsenille?
Muiden jäsenten ei tarvitse tehdä oikeastaan muuta kuin soittaa ja laittaa backline kondikseen. Mun yritys hoitaa muun kuvion. Autoa joutuu välillä ajamaan, kun olemme tien päällä – jopa minä, heh…
Mulla on tällä hetkellä 8-henkinen tiimi kiertueella mukana. Neljä niistä esiintyy lavalla ja muut ovat kitarateknikko, äänimies, valomies ja kiertuemanageri.
Esiinnyt promokuvissa ja muualla itseksesi, eikä nettisivuiltasikaan löydy helposti tietoa, keitä bändiisi kuuluu. Kuinka soittajat suhtautuvat siihen?
Yksi syy siihen on se, että bändeissä vaihtuu jäsenet. Mulla on bändien kanssa 2–4-vuotinen sykli, minkä jälkeen soittajat vaihtuvat. Olen tehnyt uraa aika pitkään ja nähnyt, että sen aikaa ihmiset jaksavat tehdä tätä ja pyöriä toistasataa keikkaa vuodessa maailmalla.
Imago tälle bändille on olla artistiyhtye. Muusikoiden ei tarvitse osallistua firman muuhun pyörittämiseen. Kaikki riski on artistin harteilla koko ajan. Ajattelen toki musiikillisesti tätä bändinä. Ehdottomasti. Jokaisella on oma spottinsa ja jokainen on tosi tärkeä lavalla. Ja myös lavan ulkopuolella. Bändi on kuitenkin yhteisö, jolla on hirveän iso merkitys.
Millaisia haasteita ja konflikteja kohtaat bändiliiderinä?
Meidän piti esimerkiksi juuri korjauttaa keikkabussin laturista hihna. Tällaisia paikallisia ongelmia tulee, samoin kuin aikatauluongelmia. Meille jäi nytkin tavaraa edelliselle keikkapaikalle. Tällaisia kuvioita, logistiikan pyörittämistä. Kun jotain hajoaa tai häviää, sen kanssa pitää elää ja pyrkiä hoitamaan seuraava keikka. Konsertin onnistuminen on tietysti tosi tärkeää, missä ikinä onkaan.
Mentaalipuolen asioissa on oleellista saada pidettyä ryhmän kasassa. Meillä on esimerkiksi tässä kuussa 24 keikkaa 28 päivässä. Se on tiukkaa ja vaatii kaikilta paljon. Jos ryhmän dynamiikka alkaa kärsiä, paletti voi pahimmillaan hajota käsiin. Jos henkilöiden välille tulee ristiriitoja, kaunoja, piikittelyä tai mitä tahansa, niihin pitää puuttua aika nopeasti. Kemiat ovat tosi tärkeät. Niistä on pidettävä huolta.
Senkin huomaa, että tyypit, jotka ovat kiertäneet paljon, ovat yleensä tosi lungeja, eivätkä pidä itsestään meteliä. Toki jokaisella on oma rajansa, milloin väsymys puskee läpi, jos on puskeakseen. On myös niitä, jotka tykkäävät vetää itsensä äärirajoille ja mennä keikan jälkeen baariin, mutta se on jokaisen oma asia. Siinä vaiheessa, kun se rupeaa vaikuttamaan tulokseen tai vointiin, on bändiliiderin asia ottaa puheeksi, että onko se järkevää.
Miten kuvailisit itseäsi bändiliiderinä? Millaisia luonteenpiirteitä bändin johtaminen vaatii?
Olen aika sovitteleva ja lempeä liideri. Toki, jos mulla on visio jostain asiasta, saatan pitää pääni, vaikka olisin väärässäkin, heh. Pyrin kuitenkin aina huomioimaan muiden mielipiteet.
Paljonko sinulla uppoaa viikossa aikaa bändin toimintaan ja sen pyörittämiseen?
No, se on mun työ. Olen yrittäjä: mulla on oma levy-yhtiö, ja yrityksemme myy keikkamme. Tai emme myy keikkoja, vaan järjestämme tuotannot itse. Se on iso paletti, ja mä olen mukana kaikissa osa-alueissa.
Olen palkannut viimeisen vuoden aikana kaksi uutta kokopäivätoimista työntekijää toimistoon, mikä on helpottanut omaa kakkuani. Nyt mun ei tarvitse pitää itse huolta jostain Excel-taulukoista ja tollasista. Taloushallinnonkin olen ulkoistanut. Hoidin aiemmin palkanmaksun, laskunmaksun, laskunlähetyksen ja muut itse. Nyt pystyn keskittymään siihen, mitä artistin pitää tehdä, eli soittamiseen, edustamiseen ja fanien kanssa olemiseen. Tilanne on aika herkullinen tällä hetkellä, ja se on ihanaa! Mutta kyllä sen eteen on tehty duunia.
Missä ovat suurimmat markkinasi?
Teen nykyään enemmän keikkaa ulkomailla kuin kotimaassa. Kotimaassa pystyn tekemään isoja konserttisaleja ja saadaan sinne usein paljon jengiäkin. Suosio on vakiintunut Suomessa. Ulkomailla tiedottamisen ja brändäämisen suhteen työskennellään koko ajan. Olemme saaneet pikkuhiljaa isompia konserttisaleja ja teattereita keikkapaikoiksi ulkomailla. Se on hidasta duunia ja olosuhteet ovat karummat kuin Suomessa, mutta se on samalla sitä, mitä olen aina halunnutkin tehdä: kiertää kansainvälisesti.
Kuinka pitkällä tähtäimellä teet suunnitelmia bändisi suhteen?
Levyn kaari on kiertämismielessä noin vuoden mittainen. Stolen Hearts julkaistiin helmikuussa ja tämä vuosi menee julkaisukiertueen parissa. En ole laskenut tarkkaa keikkojen määrää, mutta luulen, että niitä on noin 120 kappaletta. Aika täyteen vuosi on tungettu.
Tämä on kilpailtu ala, ja kysyntä täytyy itse luoda. Järjestämme tosiaan keikkatuotannot itse kotimaassa, eli emme ole keikkamyyjien armoilla, vaan katsomme, missä ihmiset tykkäävät kuunnella meitä ja menemme sinne. Luomme yleisölle sellaiset puitteet, että keikkaa on kiva tulla katsomaan.
Millaisia neuvoja antaisit tulevaisuuden bändiliidereille?
Jos pystyt delegoimaan asioita muille, se on hyvä. Asiat voi saada hoidettua yhdessä kahden tai kolmen bändikaverin kanssa. Sosiaalinen media on hirveän tärkeä. Sitä kannattaa käyttää avuksi kaikessa.
Bändiyhteisön täytyy olla kondiksessa. Kannattaa ottaa sellaiset tyypit ympärille, jotka haluavat tehdä kanssasi musaa ja jotka seisovat vilpittömästi sen takana. Sellaiset, joiden tarkoitus on oikeasti edistää asiaa, eikä vain käydä vähän soittelemassa ja narisemassa, kun elämä on niin vaikeaa. Positiivisten ihmisten ympärilleen haaliminen on äärettömän tärkeää.
Kirjoittanut: Markus Laakso
Kuva: Markus Laakso
Lue myös:
Julkaistu: 22.3.2017