Miten esiintymistä voi opetella?

”Kun teen musiikkia, olen taiteilija. Kun esitän sitä, olen viihdyttäjä.” Näin PJ Harvey sanoi, kun haastattelin häntä Uh Huh Her -albumin aikaan vuonna 2004.

Harveyn pitkään pohtimaa yksinkertaistusta ei pidä tulkita liian kirjaimellisesti. Sen ei tarvitse tarkoittaa yleisön kosiskelua tai itsensä vangitsemista ulkoa opeteltuihin koreografioihin.

Harvey tarkoitti vertauksella sitä, että studiossa hän on kuin taiteilija ateljeessa: kuuntelee vain sisäistä ääntään ja on vastuussa ainoastaan itselleen.

Kun nuo taltioidut teokset herätetään henkiin lavalla, kyse ei ole enää vain peiliin katsomisesta. Laulujen esittäminen muuttuu vuorovaikutteiseksi. Musiikki välittää tunteita yleisöön, jossa heränneet tunteet taas heijastuvat takaisin esittäjään.

Yhtäkkiä yhtälöstä tulee arvaamaton niin hyvässä kuin pahassa. Elleivät esiintyjä ja yleisö ole virittyneet samalle taajuudelle, yhteys katkeaa. Jos taas artistin tunnelataus välittyy yleisöön, joka heijastaa omat tunteensa moninkertaisena takaisin lavalle, voi käynnistyä maaginen ketjureaktio.

Rytmimanuaalin esiintymistä käsittelevässä trilogiassa on aiemmin puhuttu siitä, kuinka esiintymisjännityksen voi valjastaa latausta lisääväksi energiaksi. Toisessa osassa pohdittiin muun muassa lavashow’n estetiikkaa. Molemmat artikkelit tekivät selväksi, että tapoja käsitellä esiintymistilanteita on yhtä monta kuin esiintyjiäkin.

Sarjan päätteeksi tartutaan suureen kysymykseen: miten esiintymistä voi opetella? Tai oikeamminkin: mitä opettelet, kun opettelet esiintymistä? Näihinkään ei ole yhtä vastausta. Siksi päätimme valita haastateltavat mahdollisimman laajalta skaalalta.

Haastattelussa artisti Mara Balls, A&R Marja Kokko ja TeaK:n Tiina Pirhonen

Mara Balls alias Maria Mattila on biisintekijä ja omaa taiteilijanimeään kantavan trion laulaja-kitaristi. Hänen taiteellista toimintaansa määrittää tinkimätön tee se itse -asenne. Mara Balls -hahmon hän loi itselleen, kun hän soitti bassoa vuosina 2014–2015 toimineessa Jukka ja Jytämimmit -bändissä. Sen jälkeen hän on julkaissut kaksi Mara Ballsin albumia: Vuorten taa (2016) ja Elävä kivi (2017).

Marja Kokko on Universal Music Finland -musiikkiyhtiön A&R-osaston johtaja, joka vastaa kotimaisten artistien kiinnittämisestä sekä heidän valmennuksestaan ja muista A&R-tehtävistä. Kokko on työskennellyt Universalilla vuodesta 2012 asti muun muassa Evelinan, Iisan, Jannan, Juulian, Pauli Hanhiniemen, Kasmirin, Samae Koskisen, Kuumaa-yhtyeen, Robinin, Jonna Tervomaan, Olavi Uusivirran, Ville Valon ja Vilma Alinan tuotantojen parissa.

Tiina Pirhonen opettaa esiintymistä ammatikseen: hän on työskennellyt Teatterikorkeakoulussa näyttelijäntaiteen lehtorina syksystä 2004 asti. Hänen erityisalaansa on improvisaation opettaminen. Pirhonen valmistui Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi vuonna 1988. Hän on vuodesta 1990 toimineen improvisaatioteatteri Stella Polariksen perustajajäsen. Lisäksi hän on näytellyt muun muassa Suomen Kansallisteatterissa, Helsingin kaupunginteatterissa, UIT:ssa ja Ryhmäteatterissa sekä useissa tv- ja elokuvatuotannoissa. Vuonna 2003 Pirhonen sai parhaan naisnäyttelijän Venla-palkinnon esiintymisistään tv-sarjassa Vapaa pudotus.

Mitä täytyy opetella, jos haluaa oppia esiintymään?

1. Opettele tuntemaan itsesi

Jos artisti yrittää olla jotain muuta kuin oma itsensä, se ei ole esiintymistä vaan näyttelemistä. Tosin jälkimmäisessäkään ei ole mitään väärää – kunhan roolinsa kantaa uskottavasti. Joka tapauksessa se rooli täytyy ensin valita ja omaksua, jotta lavalla voi olla kotonaan.

Marja Kokko sanoo, että kun ollaan kiinnittämässä uutta artistia, hän haluaa hyvin varhaisessa vaiheessa nähdä tämän livenä.

”Vaikka kuunnellaan demoja ja jutellaan, mulle on tosi tärkeää nähdä, mikä se artisti on. Musa voi olla tosi hyvin kunnossa ja tyypissä voi olla sitä jotain, mutta live paljastaa, onko hän siinä artistin roolissa kotonaan.”

Liikkeelle lähdetään Kokon mukaan peruskysymyksistä: Millaisena artisti näkee itsensä lavalla? Miltä hän visuaalisesti näyttää? Onko hänellä ympärillään paljon ihmisiä vai onko hän yksin? Jos ei itse tunnista lähtökohtiaan, niistä voi jutella läheisten ihmisten, bändikaverien, kollegojen tai sitten vaikka levy-yhtiön A&R:n kanssa.

”Alussa olevilla artisteilla on toki omia esikuviaan, mutta ne eivät saa olla ohjaava tekijä, vaan kaiken täytyy lähteä itsestä. Pitää löytää omat vahvuudet ja itselle tärkeät asiat.”

Kokko kertoo esimerkkejä: vaikka oma idoli heittäisi lavalla voltteja ja daivailisi yleisön joukkoon, eleettömyyskin voi luoda vähintään yhtä väkevän vaikutelman. Joku supliikkimestari voi saada yleisön ulvomaan naurusta välispiikeillään, mutta jos itsestään ei löydä lavakoomikkoa, sitä on turha lähteä matkimaan.

”Nämä ovat tärkeitä asioita havaita, koska sitä kautta syntyy myös esiintymisvarmuus. Jos itsensä laittaa väkisin tilanteeseen, joka ei ole luonteva, siitä tulee vaikeaa sekä artistille että yleisölle.”

Maria Mattila sanoo, että hänen lavaminänsä nimeltä Mara Balls on täysin tietoisesti rakennettu hahmo. Överiksi vedetty, milloin mihinkäkin kultapöksyihin sonnustautunut rockjumalatar syntyi kieli poskessa Jukka ja Jytämimmit -kokoonpanon aikaan.

”Musta tuli Mara Balls ja rumpali Sini Mäenpäästä Raaka-Gini. Kun Jytikset lopetti, huomasin olevani tosi kiintynyt siihen luomaani hahmoon. Mulla oli sellainen olo, että sen pitää saada elää.”

Mattilalle roolileikki ei ole mitään sirkuspelleilyä. Hänen mukaansa Mara Balls on hahmo, joka esittää Maria Mattilan sielunmaisemaa luotaavia biisejä niin, että se on turvallista sekä hänelle itselleen että ennen kaikkea yleisölle. Maria Mattila pelkää kaikenlaisia asioita, mutta Mara Balls ei pelkää mitään.

”En halua tuoda yleisön eteen mitään vapisevaa, kuolevaa olentoa ja oksentaa heidän päälleen pelkojani. Haluan pyyteettömästi antaa heille jotain, mikä kannattelee heitä keikan jälkeen vielä seuraavan viikonkin. Siksi loin hahmon, jotta en altistaisi yleisöä Marialle. Mä joudun itse elämään Marian kanssa ja tiedän, ettei se aina ole kovin kaksista.”

Toisaalta Mattila sanoo, että jonain päivänä hän saattaa vielä kukaties murhata luomansa hahmon. Keväällä 2017 hän on järjestänyt Mummorock-tapahtumia: vienyt musiikkinsa hoivakoteihin ja palvelutaloihin. Ensimmäisen Mummorock-keikan jälkeen hän havahtui siihen, ettei lavalla ollutkaan Mara Balls vaan hän itse.

”Mara Balls on myös hahmo, joka tarvitsee ympärilleen sen mökän. Maria sietää eri tavalla hiljaisuutta. Siinä on tietoisen itsensä haastamisen paikka, kun lähden tutkimaan, missä on se esiintymisen ja yleisölle soittamisen taso, jossa pystyn luopumaan siitä hahmosta edes hetkeksi.”

Näyttelijäntaiteen lehtori Tiina Pirhonen summaa, että omana itsenään olemisessa piilee myös läsnäolon salaisuus.

”Esiintymistilanteessa täytyy uskaltaa olla se, mikä on. Sietää häpeä tai unohtaa virheiden pelko, koska se rajoittaa ilmaisua. Vasta sitten, kun ei keskity omaan itseensä, pystyy reagoimaan siihen, mitä ympärillä tapahtuu.”

2. Opettele tekemään töitä

Tämän juttusarjan esiintymisjännitystä käsittelevässä osassa Pariisin Kevään Arto Tuunela sanoi, että jos keikkaa varten ei ole treenannut kunnolla, se luo vääränlaista jännitystä. Jos mokia pelkää siksi, ettei ole harjoitellut tarpeeksi, se ongelma on helppo ratkaista harjoittelemalla lisää. Se on yksi esimerkki työnteon merkityksestä.

Oikoteitä ei ole olemassa. Marja Kokon mukaan esiintymistä voi opetella vain esiintymällä.

”Jos tuntuu hirveältä tehdä sitä heti julkisesti, niin aloittaa vaikka esittämällä niitä biisejään omalle kaveriporukalle.”

Kokko on huomannut, että usein epävarmuus omasta esiintymisestä näyttäytyy yleisöä hämmentävinä maneereina, joita artisti ei aina itse tiedosta. Hänellä on ollut tapana ottaa aihe heti puheeksi ja käydä artistin kanssa yhdessä läpi, miten tämä tuntisi olonsa lavalla mahdollisimman luontevaksi. Sen jälkeen tärkeintä on lähteä soveltamaan ajatuksia heti käytännössä.

”Artistin ei tarvitse pelätä sitä, ettei hän ole heti valmis. Kaikki aloittavat joskus. Näin Chisun joskus vuosia sitten On the Rocksissa ja muistan hänet tyttönä, joka hyppelehti hassusti. Katsojana tuntui, että onpa makeita biisejä, mutta muuten homma vielä hakee. Nykyisinhän Chisu on maan valovoimaisimpia tähtiä, jonka liveolemus on aivan omannäköisensä.”

Tiina Pirhonen vertaa esiintymisen opettelua siedätyshoitoon. Omaa mukavuusaluettaan voi laajentaa vain astumalla tietoisesti turvallisten rutiinien ulkopuolelle.

”Jos ei ole koskaan laulanut julkisesti, ei sitä ekaa biisiään ehkä Idols-kilpailuun kannata mennä laulamaan. Mullakin on ollut oppilaita, jotka pelkäävät laulamista. He ovat sitten menneet karaokepaikkaan häpäisemään itseään, kunnes ovat lopulta tajunneet, että se häpeäntunne on vain sisäinen eikä yleisön jakama.”

Pirhonen on käynyt koulunsa Jouko Turkan oppilaana. Turkan äärimmäisiin opetusmetodeihin liittyi paljon kyseenalaisiakin piirteitä, mutta liki 30 vuotta valmistumisensa jälkeen Pirhonen voi jo naurahtaa, että ainakin hän oppi kurinalaisen työmoraalin merkityksen.

”Jos haluaa oikeasti omaksua jonkin asian, täytyy tajuta, että se voi viedä viisi vuotta tai jopa vuosikymmeniä. Lahjakkuutta tarvitaan, mutta sen lisäksi vaaditaan ihan helkkaristi työntekoa. Työtä, työtä, työtä, epäonnistumisia, onnistumisia ja lisää työtä.”

3. Opettele hyväksymään, että olet keskeneräinen

Artistiksi kasvaminen on elämänmittainen prosessi, ja esiintymisen opettelu on osa sitä. Kukaan ei ole täydellinen, ja hyvä niin. Siinä vaiheessa, kun hallitsee kaiken, ei ole enää mitään saavutettavaa.

Pirhonen sanoo, että oman keskeneräisyyden hyväksyminen on suurimpia asioita näyttelijäksi kasvamisessa. Sama koskee mitä tahansa tilannetta, jossa ihminen asettaa itsensä alttiiksi arvostelulle.

”Keskeneräisyyden hyväksyminen tarkoittaa kontrollista luopumista. Sitä me harjoitellaan täällä koulussakin joka ikinen päivä. Omat rimat, kriteerit ja esteet ovat pahin vihollinen. Jos haluaa tehdä vain omasta mielestään täydellisiä juttuja, ei tule tehneeksi paljoakaan.”

Itsekritiikki on kaikkein julmin kritiikin laji. Samalla se on valheellisin. Kun esitystä peilaa omien kokemustensa kautta, ei katso sitä, mitä yleisö näki, vaan miltä itsestä tuntui.

Pirhosen mukaan on kahden ääripään ihmisiä: Jotkut ovat riippuvaisia siitä, mitä muut ajattelevat. Toiset taas eivät piittaa yhtään muiden ajatuksista vaan ovat oman itsensä kriitikkoja.

”Jos on molempia, elämä on helpompaa. Ei ole pelkästään ulkoisen tai sisäisen tarkistuksen varassa, vaan kumpaakin voi kuunnella kaatumatta niiden mukana.”

Pirhonen antaa vinkin: jos tuntuu, että itsekritiikki käy tekemisen esteeksi, sisäisen kriitikkonsa voi mielessään ulkoistaa harmittomaksi maskotiksi.

”Aina voi luoda sen oman pikku kriitikon tuohon olkapäälle ja nimetä sen vaikka Reiskaksi. Sitten kun sen ääni alkaa taas kuulua liian voimakkaana, voi vain sanoa, että olepa Reiska nyt hiljaa, ja jatkaa omaa tekemistä.”

Marja Kokko kehottaa kaikkia artisteja ja esiintyjiä juttelemaan toisilleen. Usein se inhimillistää omia pelkoja, kun huomaa, että muutkin painiskelevat samojen asioiden kanssa.

”Itseään ei pitäisi laittaa liian kapeaan koppiin esiintymisen kanssa. Jollain tasolla pitää pystyä relaamaan ja olemaan itselleen armollinen”, Kokko sanoo.

Kokko sanoo, että kun epätäydellisyytensä tunnustaa ja uskaltaa myös näyttää, se antaa myös yleisölle lisää tarttumapintaa.

”Ajatellaan vaikka tilannetta, jossa joutuu menemään kipeänä keikalle. Jos sanoo ääneen, että nyt olen kuumeessa, mutta tulin tänne siitä huolimatta esiintymään teille, yleisö varmasti arvostaa entistä enemmän.”

Oman keskeneräisyytensä hyväksyminen tarkoittaa myös rohkeutta olla paljaana esillä.

”Joskus näkee, miten artisti kääntää selkänsä yleisölle, kun hän yrittää suojautua ja hakea bändiltä tukea. Ellei sitä tee suunnitellusti, se on paljon vahvempi ilmaisu kuin ehkä itse ajattelee. Mieluummin on haavoittuvainen ja auki kuin sulkee yleisön itsensä ulkopuolelle.”

Maria Mattila on tehnyt musiikkia lapsesta asti, mutta ensimmäistä kertaa hän lauloi julkisesti vasta vuonna 2013 Shoraiders-yhtyeensä kanssa. Siihen asti Mattila kertoo pitäneensä itseään niin huonona laulajana, ettei hän saa laulaa.

”Nimenomaan tuo muoto: en saa. Se oli haastavaa, koska olin kuitenkin säveltänyt biiseihini laulumelodiat ja kirjoittanut sanat. Painiskelin niiden kysymysten kanssa. Miksi mun pitäisi etsiä joku laulaja, johon voisin istuttaa oman sielunmaisemani ja tarinani? Miksen tekisi sitä itse senkin uhalla, että se on ihan paskaa?”

Ennen Tampereen O’Haras -baarissa järjestettyä keikkaa Mattilan oli pakko soittaa äidilleen puhelu, jonka hän kuvitteli olevan hänen viimeisensä. Häpeän pelko oli niin musertava, että hän kuvitteli aidosti kuolevansa lavalle.

”Ihme tapahtui. En kuollutkaan. Mä lensin. Menin paikkaan, jossa mun piti kuolla, mutta sainkin siitä tilanteesta yliotteen. Mä en vieläkään tiedä, mikä mua sitä kohti veti, mutta se oli vain pakko tehdä. Sinne oli pakko päästä uudestaan.”

Vuonna 2013 Maria Mattila ajatteli olevansa niin paska laulaja, että hän kuolee. Vuonna 2017 hän on julkaissut kaksi kriitikoiden kehumaa albumia, joilla hän laulaa.

”Tiedän, että mun lauluääni kehittyy ja muuttuu lopun elämääni. Olen vasta alkanut tutkia, mitä sillä voi tehdä. Möykkään, huudan ja kuiskaan. Haluaisin oppia olemaan puhtaampi laulaja ja soittaja. En tarkoita virheiden välttämistä vaan puhtaiden tunteiden kanavointia. Avoimena olemista, tuli musta ulos mitä tahansa.”

4. Opettele olemaan läsnä

Äkkiseltään voisi ajatella, että karisma on synnynnäinen ominaisuus. Piileekö sen takana kuitenkin ominaisuuksia, joita voi opetella? Mitä karisma ylipäätään on?

Näyttelijäntaiteen lehtori Pirhonen miettii hetken.

”Niin. Karisma eli omavaloisuus. Musta tuntuu, että esiintymisessä se liittyy intohimoon. Kun ihminen syttyy johonkin asiaan ja on palavan intohimoisesti sen takana, se näkyy silmissäkin tulena ja koko olemuksen sädehdintänä. Voisi esimerkiksi ajatella, että karismaattinen kitaristi ei esitä suvereenin muusikon roolia vaan elää soittamaansa biisiä.”

Pian tulee toinenkin määre: karismaattisen esiintyjän fokus ei ole hänessä itsessään vaan ilmaisun suuntaamisessa ulospäin.

”Oli ala mikä tahansa runonlausunnasta rock-konserttiin, esiintyjä ei ole yksin itsensä kanssa vaan antaa jotain juuri minulle. On tietysti henkilökohtaista, miten se vuorovaikutuksessa välittyy. Jos laulaja laulaa silmät kiinni, joku auditiivinen ihminen voi kokea sen karismaattisena, mutta mulle se antaa vaikutelman, että etkö sä uskalla kohdata meitä ja antaa kaikkea, mitä sieltä lähtee.”

Marja Kokko on hetken pohdittuaan samaa mieltä. Karisma on läsnäolon taidetta.

”Jos tilassa on parikymmentä ihmistä, tasan tarkkaan muistat yhden niistä, joilla sitä karismaa on. Se tuntuu täyttävän yksin koko tilan.”

Kokko sanoo, että karismaattiset elementit voivat olla myös piilossa.

”Itsensä löytämisellä, itsevarmuudella ja kokemuksella karismaa voi tuoda esiin ja vahvistaa. Usko omaan tekemiseen ja asiaan välittyy myös ulospäin.”

Toisaalta Kokko sanoo, että karisma voi ilmetä eri tavoilla. Toisten karisma on näkyvämpää ja ottaa isomman tilan kuin toisten. Vähäeleisin ja hiljaisin karisma voi kuitenkin olla pysäyttävintä.

”Muistan Oktoberfest-illan, jossa oli yli 200 ihmistä, juoma virtasi ja meteli oli kova. Samuli Putro käveli lavalle kitaransa kanssa eikä todellakaan tehnyt mitään numeroa itsestään. Jotain sellaista hänessä kuitenkin oli, että kaikki hiljenivät, pysähtyivät tuijottamaan ja kuuntelivat jokaisen hänen sanansa.”

Pirhonen näyttää harjoituksen, jolla näyttelijöitä opetetaan ottamaan tila haltuun. Ammattikielellä puhutaan korkean statuksen ilmaisusta. Statusharjoitus tehdään ihan fyysisesti. Pirhonen nousee toimistohuoneessa ylös, nostaa jalan reteästi kirjahyllyn tasolle ja levittää kätensä.

”Tällä tavalla jokaista pyydetään vuorollaan ottamaan koko huone omakseen. Sen sijaan, että pelkää jossain nurkassa, menee ja ottaa konkreettisesti joka paikan itselleen. Nousee vaikka pöydälle seisomaan.”

Pirhonen selittää, ettei paljon tilaa ja aikaa käyttävä korkean statuksen ilmaisu tai päinvastainen matalan statuksen ilmaisu ole sinänsä tavoiteltava tila. Olennaista on, että statusilmaisu liikkuu koko ajan suhteessa muihin ihmisiin, tilaan ja aikaan. Jos statusilmaisu jähmettyy jompaankumpaan ääripäähän, vuorovaikutus estyy.

”Tällä kuvailemallani tilan haltuun ottamisella harjoitellaan nimenomaan oman ilmaisullisen mukavuusalueen tunnistamista ja ilmaisussa rohkeammin molempiin suuntiin liikkumista.”

Läsnäolon välittämiseen on myös tietoisia konsteja. Pirhonen on esimerkiksi oppinut, että jos he menevät Stella Polariksen kanssa improvisaatiokeikalle firmatilaisuuteen, jossa ihmiset vaeltelevat ympäri salia, lavan eteen kannattaa aina asettaa muutaman tuolin katsomo. Kun niille istuutuviin ihmisiin saa kontaktin, se imee muutkin seuraamaan, mitä esiintyjien ja katsojien välillä tapahtuu.

Nick Cave on kertonut samanlaisesta metodista. Oli yleisö miten iso tahansa, hän keskittyy aina esiintymään muutamalle ensimmäiselle riville ja poimii sieltä ihmisiä, joihin ottaa henkilökohtaisen kontaktin.

Marja Kokko muistelee muita esimerkkejä. Olavi Uusivirralla on ollut tapana nostaa aina lavalle yleisöstä yksi seuralainen, jota hän tanssittaa valssin tahtiin. Tai sitten daivata itse yleisön kannateltavaksi. Teflon Brothers puolestaan kutsuu porukkaa lavalle bailaamaan.

”Ylipäätään kiintopisteiden ottaminen katseella ja esimerkiksi välispiikkien kohdentaminen tietyille tyypeille voi luoda sitä läsnäolon tunnetta. Vaikka artisti ei katso juuri sinua, sama tunne välittyy, koska alat ajatella, että se voisit olla sinä”, Kokko sanoo.

Maria Mattila kertoo, että artistit, jotka ovat tehneet häneen suurimman vaikutuksen, ovat tehneet sen nimenomaan läsnäolollaan. He eivät välttämättä ole olleet läsnä samassa todellisuudessa kuin yleisö vaan sisällä omassa musiikissaan ja irti kaikesta muusta.

”Olin esiteini, kun näin Woodstock-liven, jossa hätäseen 18-vuotias Peter Panin näköinen Santanan rumpali veti ihan transsissa. Olin aivan häkeltynyt, miten hän antautui niin pelotta tilaan, jossa hän oli täysin irrallaan itsetietoisuudesta. Olin itse täysin estoinen, pakkoneuroottinen teini, aivan ylitietoinen kaikesta. Sitten joku antaa soiton viedä itsensä tilaan, jossa vain valkuaiset välkkyy. Rakastuin.”

Mattila harkitsee hetken ennen kuin mainitsee Jimi Hendrixin nimen. Se tuntuu hänestä ilmeiseltä kliseeltä, mutta yhtä lailla kuin Hendrixin kitaransoitto häneen on vaikuttanut tämän lavaolemus.

”Hendrixistäkin näkee, miten hän on niin soittamisen ytimessä, että se on suorastaan euforista. Jos Santanan rumpalista näkyi sellainen tiedostamaton hypnoottinen tila, Hendrix näytti olevan täysin pakottomassa läsnäolon tilassa. Hän ei yrittänyt olla mitään vaan oli totaalisen aidosti sisällä siinä, mitä teki ja mitä oli.”

Molemmista esikuvistaan Mattila haluaisi ammentaa nimenomaan pelottomuutta, teeskentelemättömyyttä ja kykyä olla aidosti läsnä. Toistaiseksi hän ei ole onnistunut saavuttamaan niitä tavoitteita kuin hetkittäin, mutta ainakin hän tietää, että niitä kohti hän haluaa kasvaa.

”Suurin kasvu on tapahtunut siinä, että kun vuonna 2013 vain pelkäsin itseni puolesta, en hetkeäkään ajatellut, miten muut siitä selviävät. Nyt koen, että olen koko ajan rohkeampi. Kun luotan itseeni, luotan myös esiintymistilanteeseen ja yleisöön. Samalla yleisö voi luottaa muhun. Se luo tilanteen, jossa kaikki saavat voimaa toisistaan.”

Hetken mietittyään Tiina Pirhonen yrittää vielä kiteyttää, mitä on karisma, jota voisi ehkä lavasäteilyksikin kutsua.

”Taitoa ja rohkeutta olla ja elää hetkessä sekä intohimoa välittää se muille.”

5. Opettele tunnistamaan ja karsimaan epävarmuustekijät

Jos olemme yhtä mieltä siitä, että magia syntyy esiintyjän ja yleisön välisestä vuorovaikutuksesta, lienemme yhtä mieltä myös siitä, ettei sen tielle pidä päästää turhia esteitä. Mikä sitten on turhaa? Kaikki, mikä estää keskittymästä olennaiseen.

Marja Kokko kertoo, että kun artisti on ollut epävarma omasta laulamisestaan livetilanteessa, lauluopettajasta on ollut usein konkreettista apua. Vaikkei laulutunneilla olisi edes treenattu mitään teknisiä kommervenkkejä tai treenattu äänenmuodostusta uusiksi, ammattilaiselta on saanut tukea ja luottamusta omaan suoritukseen.

”Jos artisti tuntee epävarmuutta siksi, ettei hän ole sinut kroppansa kanssa, jostain liikunnallisesta ja kehollisesta harrastuksesta voi olla apua. Olen rohkaissut menemään tanssitunneille, joogaamaan tai lenkille. Mikä vain itsestä luontevalta tuntuu.”

Aloittelevan sooloartistin kanssa Kokko miettii aivan ensimmäiseksi, millainen livekokoonpano loisi tälle turvallisen olon. Oli taustalla sitten perinteinen bändi tai DJ ja pari tanssijaa, mukaan on hyvä ottaa ainakin yksi kokenut ammattilainen.

”Kun porukassa on tyyppejä, jotka ovat kiertäneet ja tietävät, miten hommat menevät lavalla ja sen ulkopuolella, se luo artistille varmuutta, koska hän voi keskittyä täysin omaan esiintymiseensä.”

Sama pätee myös tekniikkaan. Kun karsitaan turha sähläys, elämä helpottuu. Monitorointi on hyvä esimerkki. Jotkut haluavat käyttää korvamonitoreja, jotkut kuunnella itseään kulmamonitoreista. Olivat omat mieltymykset mitä tahansa, jos mukana on oma luottomiksaaja, lavalla voi keskittyä olennaiseen. Tai vähintäänkin jos opettelee esittämään talon miksaajalle toiveet, mitä kuunteluunsa haluaa.

Maria Mattila soitti Mara Balls -keikat pitkään kitarakamoilla, jotka olivat teknikko Kimmo Aroluoman mukaan ”hyvin hataralla pohjalla”. Toisaalta Mara Ballsin keikkoihin kuuluu arvaamattomuus. Kun Aroluoma ehdotti, että hän voisi käydä laitteet läpi ja rakentaa efektikasan tilalle varmatoimisen pedaalilaudan, aluksi Mattila hieman empi.

”Joskus sain raivarin lavalla, kun kamat prakasivat ja pätkivät kesken keikan. Okei, siitä vitutuksesta saattoi tulla vitun terävä soolo, mutta oliko se toivottavaa kokonaisuuden kannalta? Haluan soiton kautta kadota jonnekin, mutta jos mulla on risat kamat, ne pitävät mun ajatuksia jumissa.”

Nykyisin Mara Ballsilla on hänelle kustomoitu pedaalilauta. Hän myöntää itsekin, että tässä tapauksessa varmuus on ollut vain hyvästä.

6. Opettele näkemään mokat mahdollisuuksina

Kuten tämän juttusarjan esiintymisjännitystä käsittelevässä avausosassa sanottiin, usein esiintymispelko on epäonnistumisen pelkoa. Mitä enemmän mokia pelkää ja mitä enemmän niitä keskittyy kieltämään itseltään, sitä enemmän niitä myös tulee.

”Aivot ovat siitä kumma värkki, että ne eivät osaa ottaa vastaan negatiivista käskyä. Aktiivinen käsky toimii paremmin kuin kielto. Jos sanot lapselle, että älä kaiva nenää, lapsihan kaivaa. Tehokkaampi ohje on, että ota nenäliina”, Tiina Pirhonen sanoo.

Teatterikorkeakoulussa harjoitellaan tunnistamaan omat itsensärankaisueleet ja poistamaan ne. Jos ihminen sanoo tai tekee vahingossa jotain omasta mielestään typerää, hän saattaa ähkäistä tai mutristaa naamaansa. Pirhonen pyrkii näyttelijöiden kanssa harjoittelemaan niiden tilalle jonkin uuden reaktion.

”Ei ole kysymys siitä, että olisimme idiootteja, jotka eivät välitä mokaamisesta, vaan siitä, että se reaktio on näytellessä turha. Silloin meidän aivomme menevät jumiin emmekä pysty etenemään. Musiikissakin voisi auttaa se, ettei jäädä mokaan makaamaan, vaan pidetään ajatus eteenpäin vievänä, seuraavaan nuottiin tai riffiin tähtäävänä.”

Improvisaatioteatterissa Pirhonen on oppinut, että jokaisessa esityksessä tapahtuu virheitä. Se vain kuuluu lajiin. Tärkeintä on, ettei mokasta rangaista itseään, vaan jokaiseen mokaan tartutaan uutena ideana.

”Improvisoidessa keskeinen ajatus on se, että huono idea on vain keskeneräiseksi jätetty idea. Mistä tahansa ideasta tulee hyvä, jos kaikki lähtevät kehittelemään sitä. Se vaatii egoilun hävittämistä. Kun improvisoidaan ryhmässä, yhteinen group mind on suurempi kuin yhden yksilön idea.”

Jos moka aiheuttaa itsessä häpeää, Pirhosen mukaan sekin on vain yksi tunteista. Suurin oivallus on se, että häpeän kokemus on jokaisen oma eikä välttämättä kaikkien yhteinen.

”Meillä on miljoonia erilaisia tunteita. Ne täytyy oppia erottamaan omasta minästä. Sinä et ole tunne. Ne ovat kuin ilmapalloja, joita tulee ja menee. Tuossa meni tuo häpeä, tuossa raivohulluus. Sinä et ole kumpikaan niistä. Sinä olet loputon maailmankaikkeus, jossa on kaikki mahdollisuudet.”

Maria Mattila summaa aiheen omalta osaltaan.

”Mun ideaalimaailmani ei ole sellainen, jossa ei tule vääriä ääniä. Mun ideaalimaailmassani vääristä äänistä rakentuu uusi oikea.”

7. Opettele kysymään itseltäsi, miksi esiinnyt

Viimeinen – tai oikeastaan ensimmäinen – kysymys ratkaisee kaiken. Opettele kysymään itseltäsi, miksi esiinnyt. Ellet tiedä vastausta, voit yhtä hyvin jäädä soittamaan omalle treenikämpälle. Jos taas tiedät, vastaus saattaa haudata alleen kaikki muut vähäpätöisemmät ongelmat.

Miksi Tiina Pirhonen on omistanut näyttelemiselle ja improvisaatiolle elämänsä? Hän vastaa, että kaikessa esittävässä taiteessa vangitsevinta on vuorovaikutus.

”En tiedä, elääkö yksikään näyttelijä loppuaplodeista, vaan nimenomaan siitä, että joka sekunti hengitetään yleisön kanssa samaa ilmaa ja vaikututaan yhdessä asioista, joita tapahtuu, puolin ja toisin. Voisin uskoa, että sama koskee myös livemusiikkia.”

Marja Kokko sanoo, että olkoon artisti aloittelija tai konkari, aina esiintymiseen liittyy myös epävarmuutta ja jännitystä. Sekin on koukuttavaa.

”Omien pelkojensa ylittäminen joka kerta myös luo ne kicksit, jotka osaltaan ruokkivat esiintymisviettiä. Kun artistilla on halu päästä lavalle, pitäisi vain pyrkiä löytämään ne lähtökohdat, että hänellä olisi siellä mahdollisimman kotoisa olo.”

Maria Mattila ei tunnusta, että hänellä olisi varsinaista esiintymisviettiä. Sen sijaan hänellä on lapsesta asti ollut sisäsyntyinen tarve paljastaa ja paljastua. Hän on ymmärtänyt, että se on syy, joka ajaa häntä esiintymään.

”Olen aina halunnut avata itsestäni ja sielunelämästäni tasoja, joita muut eivät näe. Näyttää sen hauraan paljaan sisäavaruuden muille. Olen itse saanut tarkastella itseäni muiden taiteen kautta, joten koen ehkä sen suhteen jonkinlaista karmanvelkaa.”

Mattila naurahtaa, että vertaistuki kuulostaa sanana latteana, mutta hänelle musiikki on väline, jolla hän voi antaa mahdollisuuden jakaa universaaleja tunteita.

”Me ollaan kaikki yksin ja hämmentyneitä ylipäätään siitä, mitä on olla olemassa tässä maailmassa. Toiset tiedostaen, toiset tiedostamatta. Voisin tutkia ja käsitellä sitä asiaa taiteen kautta yksin huoneessani, kuten olen lapsesta asti tehnyt, mutta kun sen tekee lavalla ihmisten äärellä, siinä hetkessä on aina jotain ainutlaatuista. Jopa pyhää.”

”Meillä on bändi, ihmiset ovat auki meille. Oli paikalla viisi tai viisisataa ihmistä, siinä on kaikki. Se on pieni kosmos, josta voimme tehdä yhdessä mahdollisimman kauniin. Sen 45–60 minuutin ajan omatkin riivajaiseni katsovat jostain kaukaa, kun ne ovat menettäneet hetkeksi pelin.”

Kirjoittanut: Janne Flinkkilä
Kuvat: Tomi Palsa