Säveltäjä, muusikko ja tuottaja Petri Alanko luo voimakkaita tunteita herättävää musiikkia visuaalisiin medioihin, kuten peleihin, televisioon ja mainoksiin. Täysin elektronisesta musiikista orkestraalisovituksiin asti ulottuva Alangon musiikkituotanto on tuttua mm. Remedy Entertainmentin Alan Wake-pelistä ja tällä hetkellä hän työstää tulevan Quantum Break-pelin musiikkia. Alanko on myös säveltänyt ja tuottanut paljon pop- ja dancemusiikkia useille suomalaisille artisteille ja hänet tunnetaan klubimusiikkipiireissä mm. yhteistyöstään DJ Orkidean kanssa.
Kaksiosaisessa Rytmimanuaalin haastattelussa Petri Alanko kertoo mm. omista kokemuksistaan sävellystyössä, musiikin lainalaisuuksista ja sääntöjen rikkomisesta, luovuuden ylläpitämisestä sekä peli- ja popmusiikin tekemisen eroavaisuuksista.
Miksi teet musiikkia?
On jo pitkän aikaa tuntunut siltä, että se taitaa olla ainoita asioita, jossa olen sen verran hyvä, että oma rimani ylittyy edes satunnaisesti. Viime aikoina ajatukset ovat kieppuneet myös peli-idiksissä, konsepteissa ja monetisaatiossa (monetization), mutta niin kauan kun musiikki kantautuu uniini asti, jatkan musantekemistä. Välillä menee pitkiäkin aikoja, etten tule edes käynnistäneeksi mitään DAW-softaa tai muutakaan – saati koske yhteenkään keyboardiin – mutta asiat kieppuvat mielessä päivittäin. Ei, tunneitt- äh perkele, koko ajan. “On pakko”, lienee rehellisin vastaus.
Mikä tekee hyvän säveltäjän?
Jonkinlainen toisen ihmisen tunteisiin eläytyminen lienee pohjalla, sellainen “tiedän, mistä napista pitää vääntää”-tyyppinen MuTu-fiilis on hyvä. Empatiakyky on tietty tärkeä monellakin tavalla, mutta erityisen hyvä asia on se, että osaa säädellä itsessään piileviä ärsykkeitä… Lienee parasta, että yritän avata asiaa tätä kautta: omassa minässäni on jokin outo melankoliaan ja melodramatiikkaan päin kallellaan oleva piirre, joka tuppautuu liiaksi esiin, jos työskentelen mukavuusalueellani (leuto semiklasaritunnelmointi, jossa matalat jouset ovat pääasiassa). Koska tiedostan asian, on helppo antaa piirteen kannatella luovaa minääni, mutta samalla analyyttinen puoli pitää liialliset haikeudet kurissa. Tuo roolitusten vaihtelu on ainakin omalla alallani tuiki tärkeää. Vanhemmiten on oppinut salamannopeisiin vaihtoihin, mutta treeniä se vaati.
Pahinta asiassa oli vaihtelun opettelu. Hukkasin monta vuotta siihen, että vain paiskoin menemään kaikkea vastaantullutta duunia mukavuusalueella paistatellessani. Hommat tulivat tehdyksi nopeasti -erittäin, erittäin nopeasti – mutten oikeastaan koskaan ollut tyytyväinen työni jälkeen. Vasta riittävä etäisyys (10 kk loma ja reppu selässä ympäri maapallon) paljasti jotakin erityistä sudenkuopista, joihin tuppasin kompastumaan.
Kannattaa nimittäin opetella sanomaan “ei” duuneille, joista ei ole aivan varma. Rahaa tarvii tietty eri asioihin, se on pakko sanoa, mutta missään nimessä ei saisi lähteä siihen, että tekee kaikkea vain selvitäkseen. Silloin polttaa itsensä loppuun. Hassuinta asiassa oli se, että kun opettelin sen ei-sanan, tarjottavat duunit tuntuivat parantuvan yksi toisensa jälkeen. Liekö mielikuvitukseni (ja rahanpuutteesta johtuneen nälän) vääristämää vaiko todellista?
Tarvitseeko säveltämiseen musiikillista koulutusta?
On ehkä viisainta, että vastaan tähän “kyllä”. Joillakin hyvin harvoilla ihmisillä on poikkeuksellinen kyky vain tuottaa asioita ilman sen kummempaa taustaa, mutta näitä ns. savant-ihmisiä olen tavannut vain yhden. Pitää tuntea säännöt ja lainalaisuudet, jotta ne voi unohtaa ja/tai rikkoa. Ja nimenomaan ne _pitää_ rikkoa.
Periaatteessa voisi sanoa niin, että jos haluaa tehdä päivittäispoppia ja osaa oppia kuulemastaan, riittää, että kuuntelee radiota ja topten-listoja analyyttisesti. Hittitulvasta pitäisi osata poimia oikeasti hyvät biisit ja erotella ne biiseistä, jotka viihtyvät soitto- ja myyntilistoilla vain siksi, että some-kampanja onnistui ja guerrillamarkkinointifirman ponnistelut avittivat nousukiitoa. Suomessakin tätä tapahtuu, jep jep, ei ainoastaan ulkomailla. Kuluttaja on siitä hassu elukka, että jos se kuulee jotakin tarpeeksi monta kertaa, se tottuu siihen ja alkaa pitää jotakin hyvänä. Jos jokin näkyy listalla, sen on pakko olla hyvä. No, ei oikeasti.
…josta päästään pikku dilemmaan: monesti oman biisin jokin osa tai vaikkapa koko biisi kuulostaa hyvältä 600 kuuntelukerran jälkeen. Jos biisin rakennetta ja sovitusta pyörittelee läppärillä päivätolkulla, sokeutuu ja kuuroutuu, eikä huomaa enää mahdollisia vikoja. Olen itse käyttänyt vanhan liiton jekkua: jos mieleen tulee jokin juttu, “kuuntelen” sen mielessäni läpi ilman soittimella tapahtuvaa testailua, ja painan sen mieleeni parilla-kolmella “kuuntelukerralla”. Sitten annan asian olla. Jos juttu palaa parin viikon päästä uudelleen mieleen, siinä on jotakin säilyttämisen arvoista.
Eli lyhyesti: joo, koulutusta tarvitaan, mutta ilmankin pärjää. Riittää, että muistaa olla kriittinen omia tekeleitä kohtaan ja pitää riittäviä taukoja, jos kuuntelee omia demojaan. Hyvä ystäväni teki aikoinaan, vuonna 1999-2000, biisin siltä pohjalta, että tsekkasi erään tietyn silloin suositun musiikkilajin alagenren silloiset hitit ja kopsasi rakenteista ja sovituksista hienoimmat asiat omaan biisiinsä. Biisissä itsessään oli kyllä omintakeista sisältöä riittämiin, mutta sovitus/tuotantopuoli oli vähän hakusalla. Mallinnusleikki kannatti, sillä biisi päätyi Billboardin dancelistalle, olisiko ollut peräti ensimmäisiä kotimaisia sillä listalla? Sikälikin homma kannatti, että kaveri maksoi ensimmäisen asuntonsa royaltyillä, vaikkei julkisesti asiasta olekaan puhunut.
Mitä tarvitset musiikin tekoon?
Ööh, hätätilassa aivot ja muisti riittävät, mutta ainakin tuotanto- ja sovitusideat mieluusti kirjoitan paperille. Biisit saavat olla päässä, kunnes niitä tarvitaan. Pelipuolella läppäri ja koskettimisto ovat minimivaatimus, mutta ilman “keikkasettiäni”, läppäriä, neljää kovalevyä, audiointerfacea, yhtä hardwaresyntikkaa, kaiuttimia sekä tuplanäyttöä olo on kovin ahdistunut. Joskus pitää pystyä luomaan nopeasti jotakin “outoa”, ja silloin on syytä tuntea kovalevynsä äänikirjastot. En juurikaan käytä mitään sellaisenaan, mutta minun on pakko tuntea käyttämäni raaka-aineisto läpikotaisin.
Ainakin nyt käynnissä olevan projektin (Quantum Break) ollessa kyseessä, käytän useaa todella omituista plugarisettiä, hardwaremasiinaa sekä applikaatiota, ja ajan myötä olen onnistunut kehittämään tietynlaisen “tiedän, miltä soundi tulee kuulostamaan, jos teen näin”-workflown. Tätäkin täytynee selittää pikkuisen… (hah) Ehkä syntikkamiehet ymmärtävät, jos käytän tuttua SH-101-vertausta: SH on yksinkertainen syntikka, jonka slaiderit määrittävät, miten soundi käyttäytyy. Ajan myötä kehittyy “näkökuulo”, jonka avulla voi kuulla syntikan äänen katsomalla pelkästään sen säätimien asentoa, perustuen tottumukseen siis. Vähän samasta asiasta on kyse noissa raaka-aine -> plugarit -> hardwaremasiinat -> plugarit -> oudot applikaatiot -seteissä, joskin hasardien määrä on muuttujista johtuen hivenen kohollaan…
Eniten käytän Logicia, se on selvää. Toiseksi eniten Ableton Liveä. Sitten erinäisiä softasyntikoita yhdessä hardwaresyntikoiden kanssa. Logicin sisäisiä synaplugareita en juurikaan käytä (paitsi ES-2:ta), mutta muu plugariosasto onkin sitten käytössä laidasta laitaan. Logicin Duckeria en tosin olen käyttänyt kertaakaan. Koskaan. Isoimman koneen koviksella on tasan jokainen softalisenssi, jonka olen koskaan hankkinut, kahdessa muussa koneessa on ainoastaan sellaista tavaraa, jota olen tullut käyttäneeksi minimissään viidesti. Pidän tarkkaa kirjaa kaikesta mahdollisesta, ihan varmuuden vuoksi, usein jopa sessioiden aikana vihkoihini (ja erinäisiin hahmotteluapplikaatioihin) kertyy hurjasti dataa tietyistä ratkaisuista ja soundeista. Osaan luottaa muistiini, mutta kun biisin raitamäärä ylittää 300, on vähän pakko ainakin kirjoittaa sekvensserisoftan palikoihin _jotain_. Edes soundin nimi.
Miten biisi lähtee tyypillisesti alkuun?
No, dancekama lähtee jostakin todella pienestä, vaikkapa jostakin Reaktor-patchin testauksesta ja troubleshoottauksesta. Ehkä basso/bassari-yhdistelmästäkin. Joissakin tapauksissa breakdownin harmoniasta. Pelimusassa yritän mennä tunnelma edellä, ja isommissa cinematic-sceneissä käyn biisin läpi päässäni melodia/harmonia pohjalta. Katson vain kuvaa ja yritän päästä tapahtumiin sisälle. Kun “reitti on selvä”, alan purkamaan palapeliä käänteisesti sekvensserisoftaan. Siis tyyliin ensin kulmapalat, sitten suorat linjat…
Joskus biisin aloittaminen on vaikeaa. On mahdollista, että jokin tietty soundi ei ole ihan kohdallaan, jolloin analyyttisen minän pitäisi vallata huone toviksi. On myös niin, että toisinaan biisi-idea on vain yksinkertaisesti niin paska, että se ei juurikaan elätä tuntemuksia, mutta tukkii kuitenkin samalla “luovan minän” käyttämän kaistan. En muista kuka vanhan liiton tekijöistä oli, mutta muistan minulle kerrotun, että huono biisi on kuin ummetus. Se on pakko päästää pihalle, jotta hyväkin tavara näkisi päivänvalon. Sama heppu taisi sanoa, että kahtakymmentä heikkoa tai keskinkertaista ideaa seuraa aina yksi varsin oivallinen ideavyyhti.
Viime aikoina olen palannut kerta toisensa jälkeen käyttämään Native Instrumentsin FM8-syntikkaa. Siihen tekemäni soundipankki on siitä hauska, että se taipuu monenlaiseen juttuun. Opettelin aikoinani, lukiopoikasena, ohjelmoimaan DX-sarjan syntikoita, joten tuon käyttö on melkoisen helppoa, kiitos hiiren ja ison näytön.
Onko sinulla selvä kuva siitä, mitä aiot tehdä, vai syntyykö musiikki “satunnaisesti” sitä mukaa kun etenet?
Käytän aika tavalla “näin – eiku näin”-metodia. Luotan sattumaan, kunhan se pysyy kontrollissani. Yleensä pohjalla on selvä kuva, mutta olen aina sallinut improvisaation, myös omien äänitysteni suhteen. Joskus pitää antaa musan viedä ja olla välittämättä “vääristä äänistä”. Joskus on käynyt niinkin, että juuri, kun olen irvistellyt “ei saatana mä vedin väärin”, soitin saman tien jotakin erityisen mukavankuuloista, joka lopulta päätyy biisiin. Aivot harhautuvat analyyttiselta puolelta virheen vuoksi reaktiotilaan, ja samalla luova minä jatkaa touhuamista. Happy accidents do happen. Mutta joskus ne voivat olla ensikuulemalta helvetin kamalan kuuloisia. Kannattaa kuitenkin kuunnella “rivien välistä”.
Hirmuisesti yleistäen suunnitelmallisuutta on 60%, mutta randomtouhu ottaa sen 40%. Satunnaisuus on todella jees, jos sitä voi kontrolloida jotenkin.
Onko olemassa jotain kaavaa, millä biisiä voi jatkaa eteenpäin?
Olen huomannut itse omalla kohdallani, että jos biisin työstäminen jumittuu, tukko aukeaa noin neljän tunnin kuluessa. Jos huomaa jumetuksen, kannattaa vain yrittää kylmästi jatkaa, kunnes pato aukeaa. Vähän sama kuin juoksemisessa: joskus alkumatka on hankalaa, sitten “kroppa aukeaa” ja juoksu helpottuu. Aivot ratkaisevat ongelmaa taustalla, ja jokin pikkujuttu voi toimia lukon avaimena.
Toinen vaihtoehto – jos aikaa ei ole – on pitää biisistä vain ne palaset, jotka olisi valmis luovuttamaan remiksaajalle, ja varmistua siitä, että kyseiset palaset pelittävät parhaalla mahdollisella tavalla yhteen. Jos niin ei ole, supista palasten määrää uudelleen. Oliko huono palanen jäljelläolevissa? Ei? Se on siis siinä toisessa joukossa. Jos se ei löydy sieltäkään, kyseessä on elementtien interaktio-ongelma. Ns. paskat ideat, paskat soundit ja paska sovitus -syndrooma. On valitettavaa, jos niin käy, mutta kyseessä saattaa olla tempo-ongelma (liian hidas tai nopea), tempoon nähden vääränlainen rytmiikka ja fraseeraus – tai ongelma voi piillä itse melodia/harmoniayhdistelmässä.
Ja jos mikään ei auta, nuku yön yli. Se on kyllä aika helkkarin hyvä ohje kaikkeen muuhunkin.
Milloin tiedät, että biisi on valmis / miten sen saa tehtyä loppuun?
Jos aiottu muutos alkaa tuntua siltä, että jokin olennainen häivytetään tai peitetään teoksesta muutoksella, biisi on ollut valmis jo jonkin aikaa. Ehkä tauon pitäminen selvittäisi päätä? 45 minuuttia ja pikakuuntelu vaikka lehteä lukiessa paljastaa paljon. Älä tuijota näyttöä tarkistuskuuntelun aikana, yritä vaikka pistää näytönsäästäjä päälle.
Yleensä oma workflow menee näin: onko biisi ok, sopiiko se aiottuun tunnelmaan/pätkään/cineen/kohtaukseen? Onko sovituksessa säädettävää? Onko feidit kohdallaan? Onko tuotannossa korjattavaa? (Tauko, joskus päivänkin mittainen) ONKO SE PERKELE OOKOO VAI EI? Joskus on tosin käynyt niinkin, että biisin sovitukseen paneudutaan vielä juuri ennen masterin bouncaamista, eikä siinä ole mitään omituista. Oma työtapani on rekursiivinen, ja etenen palikka kerrallaan ylhäältä alas arrangeruudullani niin, että biisin intro ja eka verse ovat täysin valmiita ja biisin outro on täysin roiveillaan – tai sitä ei edes ole. Sitten täyttelen runkoa yksityiskohta kerrallaan ja otan välillä fiilistelykuunteluja ihan biisin alusta niin pitkälle kuin sielu sallii. Sitten korjaan ja viilaan. Jossakin kohtaa edellinen korjaus on tapahtunut yli puoli tuntia sitten, ja yleensä siinä vaiheessa tyhmempikin on tajunnut (ennen minua), että biisi saattaa olla kovasti valmistumaan päin.
Jos tuntuu siltä, että säätöä riittää loputtomiin, kannattaa vetää jokin raja työstämiselle. Voihan olla, että työtunteja sekvensseri/DAW-softan kanssa on vielä sen verran vähäsen, että perustoimintoihin ja sovituksen rungon tekemiseen vietetty aika on samalla softan opiskelua. Silloin työmäärä on helposti kaksin-, ehkä kolminkertainenkin. Taukoja on syytä pitää paljon. Jos analyyttinen minä – verratessaan tuotosta johonkin “suuren maailman” tuotokseen – on sitä mieltä, että parannettavaa ei sillä hetkellä enää ole, on oikeasti syytä antaa hiiren jäähtyä ennen seuraavaa rääkkäyskertaa.
Epävarma monitorikuuntelun suhteen? Tarkastuskuuntelu kannattaa tehdä ainakin kolmella eri kaiutinsetillä ja välttää ns. “hyviä kaiuttimia”. Huonot kertovat totuuden ehkä vähän ikävällä tavalla, mutta ainakin tietää mikä on vialla. Jälleen kannattaa muistaa se, että referenssimateriaaliin vertaaminen on tärkeää tuntemattomillakin kaiuttimilla: Todella pahat miksausmokat huomaa varmasti jokainen, joka osaa erotuskuunnella analyyttisin korvin, mutta hienosäädön tarve paljastuu referenssien avulla. Viimeaikaiset tarkistuskuuntelukierrokset ovat päättyneet joko läppärini (MacBook Pro) kaiuttimiin taikka 90-luvun lopulla ostamiini Sonyn multimediakaiuttimiin, hinta noin 50 markkaa. Noin yhdeksän euron kaiuttimet. Miksasin 2001 kolme levyä niiden kaiuttimien läpi, muuten. Ovat tienanneet hintansa takaisin, ainakin sen verran siis.
Mitä virheitä aloittelevalle säveltäjälle voi helposti käydä?
Biisi on liian lyhyt tai pitkä, biisissä on liikaa osia, biisissä ei “tapahdu” tarpeeksi. On mahdollista, että sama fraasi toistuu loputtomiin, fraasien rytmitys ei muutu, tai sisältö on komponenteiltaan (rytmitys/melodia) epäsuhtainen. Jotakin olennaista voi puuttua tai olla liikaa (esim. kaksi erilaista bassokuviota päällekkäin).
Pahin moka on kuunnella omaa biisiään se 600+ kertaa ja todeta sen jälkeen vauhtisokeuden vallassa, että “tää on nyt nimittäin vittu niin hyvä”. Siinä hybriksessä kaverien leijailukommentit ja -kritiikit saattavat tuntua kohtuuttomalta, mutta totuuden siemen niissäkin on.
Kannattaa muistaa tosiasia, joka pitää paikkansa: jos biisi kuulostaa päräyttävältä pelkän pianon tai kitaran varassa, se toimii aivan saletisti myös tukkoisemmallakin sovituksella. Hyvä biisi paljastaa parhautensa, kun sen päältä viedään kaikki turha hörsö. Joissakin musiikkityyleissä tämä rinnastus on tosin hivenen heikoilla. Britney Spearsin “Hit me one more time” toimii nuotiokitaralla ja laululla oikein helkkarin hyvin, “Work, Bitch!” ei. Jälkimmäinen luottaa tuotantoelementteihin, joiden toisintaminen akustisesti olisi tuskallista.
Aloittajan on joskus vaikea päättää, mitä biisiinsä laittaa. Mielessä on niin monta mahtavaa juttua, joten syntyy suuri kiusaus tunkea kaikki yhteen stygeen. Pitäisin kiinni nyrkkisäännöstä “yksi koukku kerrallaan”. Jos laulumelodia ja skittariffi ovat tykkikamaa, niitä ei ehkä kannata sekoittaa (ainakaan ennen vikaa hanskat-kattoon-kertsiä). On kaupallisuuden kannalta parasta, jos hyräiltäviä juttuja tapahtuu yksi kerrallaan.
Mutta: säännöt pitää rikkoa. Josta tuli mieleeni sellainenkin, että joskus jokin puuttuva juttu voi olla osa “sitä juttua”: Prince teki vuonna 1984 biisin, jossa ei ollut bassoa lainkaan, ja josta tuli hitti – “When Doves Cry”. Ja sitten temppu toistettiin 1986 “Kiss”-biisillä. Eikä kestokaan saisi rajoittaa: Landscapen “Einstein A Go-Go” vuodelta 1981 kesti vain 2’49”, mutta biisissä oli silti 22 sekunnin puhelinkeskusteluintro. No, Daft Punkin Tron-soundtrackin “Derezzed” oli myös hivenen lyhyempi (2’22”), viis radiomitasta siis. J. Karjalaisen “Kaikki niin kuin ennenkin” kesti radioversiona reippaasti yli viisi minuuttia.
(Sivumennen: radioasemien suorittama biisien pakkolyhentäminen pitäisi saattaa lainvastaiseksi ja korvausvelvoitteen alle.)
Helposti käy myös niin, että tulee vahingossa tai tahallaan lainanneeksi jostakin toisesta biisistä hivenen liikaa. On syytä muistaa, että ei ole olemassa mitään “kahden tahdin” tai “viiden sekunnin” pöllintä/samplaussääntöä. Se on urbaanilegenda. Kysyin asiaa itse Teostolta, ja kyseessä on lyhyesti sanottuna täysi humpuukijuttu. Älkääkä herran tähden samplatko ilman tekijän tai oikeuksienomistajan kirjallista lupaa tai suostumusta.
Miten pääset eroon writer’s blockista?
Omassa tapauksessa tauko auttaa aina. Aiemmin käytin sitä “jatkan, kunnes muuri murtuu”, mutta nykyisin otan mieluusti aikaa biisintekoon ja -tuotantoon, jolloin moiselta voi välttyä hivenen helpommalla. Joskus pelaan jotakin konsolipeliä tai ipad-peliä. Käyn lenkillä, kuntoilen. Teen ruokaa. Luen. Ja – myönnän – joskus lasi punaviiniä riittää viemään ajatukset toisaalle. Mutta vain lasi per päivä, eikä koskaan ennen klo 21:tä. Olen sen verran kontrollifriikki, etten oikein osaa suhtautua enää teini- ja nuorisokännäilyyn, tyyliin ihanmitävaanihanmitenpaljonvaanniinäkkiäkuinpystyy. (Haaaaah.)
Petri Alangon kotisivut : http://www.petrialanko.net/
Lue toinen osa Musiikin säveltämisestä : haastattelussa PETRI “LOWLAND” ALANKO (Osa 2/2)
Julkaistu: 29.1.2014
