Masterointi on miksauksen ja julkaisun välissä viimeinen vaihe, jossa voi vielä vaikuttaa lopulliseen soundiin ja moneen muuhun asiaan.
Muutama sana omasta suhteestani masterointiin: Vaikka olen itse enemmän tuottaja ja miksaaja, teen nykyisin myös enenevässä määrin myös masterointeja. Masteroin myös noin puolet omista tuotannoistani. Oltuani paikan päällä kymmenien tuottamieni levyjen masteroinnissa ja työskenneltyäni useamman eri huippumasteroijien kanssa aloin ajan myötä päästä väkisinkin kärryille, miten homma menee.
Tarvitaanko aina erillistä masterointisessiota?
Tekniikka on halventunut ja kehittynyt niin pitkälle, että ei ole mitään teknistä estettä etteikö masterointia voisi tehdä miksaajan toimesta tämän laitteilla. Kunhan miksaaja tietää mitä tekee.
Olen keskustellut monen nuoren EDM-tuottajan kanssa ja monet heistä miksaavat heti alusta lähtien masterointisäätöjä vasten, joka heillä on masterkanavan perässä. Eli mitään ”varsinaista” masterointia ei edes tehdä. Ja jälki on usein ollut erinomaista!
Jos miksaaja miksaa esimerkiksi metallia, on saman tutun genren levyjen masterointi luonnollisesti helpompaa, kuin jos pitäisi masteroida kokoelmalevy vanhoista savikiekoista.
Tässä nouseekin esiin ”varsinaisten” masteroijien ammattitaito: heillä on useimmiten kokemusta kaikenlaisten musiikkigenrejen kanssa toimimisesta, toisin kuin miksaajilla.
Olen sitä mieltä, että mitä ”napakampi” budjetti levyllä on, sitä enemmän on järkeä siinä, että miksaaja voisi tehdä myös masteroinnin. Näin säästyy hiukan budjettia muuhun tärkeään, jos masteroidaan ikäänkuin miksausten ”jatkeeksi”, eikä buukata masterointia erilliseen masterointistudioon.
Monesti kuulee myös sanottavan, että masteroija ”tuo siihen jotakin lisää”. Tämä ”jotain lisää” voi olla myös lisää säätöä ja rahanmenoa.
Jos miksaus on oikein hyvin tehty, masteroinnissa ei välttämättä tarvitse tehdä muuta kuin laittaa ISRC-koodit ja biisien välit kohdilleen. Kehnoa miksausta ei taas pelastaisi yksikään masteroija – tarvittaisiin taikuria. Aivan kuten huonoja äänityksiä ja tukkoisia sovituksia ei pelasta yksikään miksaaja.
Miten valmistaudutaan masterointiin?
Keskityn seuraavassa nimenomaan siihen näkökulmaan, miten artistin/bändin ja heidän tuottajansa tulisi valmistautua masterointivaihteeseen. En niinkään siihen, mitä masteroija tekee masteroinnissa. Lähestyn aihetta siitä näkökulmasta, että kyseessä on kokonainen albumi, vaikka nykyisin julkaistaan paljon myös yksittäisiä biisejä.
Tee miksaukset valmiiksi ennen masterointia
Usein minulle tulee miksauksia masteroitavaksi ja saatekirjelmässä lukee, että ”onko miksaus mielestäsi tarpeeksi hyvä masteroitavaksi?”
Tämä on helppo kysymys, mutta vastausta on vaikeampi antaa. Tuottajan tehtävä olisi päättää milloin miksaus on valmis lähtemään masterointiin, ei masteroijan.
On kuitenkin sessioita, joissa ei ole erillistä tuottajaa. Joku on ehkä miksannut keskenään makuuhuoneen nurkassa biisiään viimeiset kaksi kuukautta ja masteroijan lausunto voi olla ainoa, joka vapauttaa väsyneen miksaajan hulluksi tulemisen partaalta…
Tällaisessa tapauksessa on ihan paikallaan antaa jotakin rakentavaa palautetta, etenkin jos miksauksessa on jotakin silmiinpistävän pahan kuuloista. Esimerkiksi laulun taso on ennätyksellisen kovalla tai hiljaisella. Tai bassoa enemmän kuin ydinvoimalan reaktorissa.
Pääsääntöisesti masteroija ei kuitenkaan voi alkaa ymmärtämään erilaisten tekijöiden makua, miksaustottumuksia tai elämää.
Biisijärjestys
Tuottajan roolissa teen useimmiten levyjen biisijärjestyksestä jonkin ehdotuksen bändille ja sitten sitä hiukan pallotellaan. Tuottaja on useimmiten sopivasti ”poliittisesti” neutraali henkilö tähän tehtävään ja kuitenkin tarkkaan kartalla siitä, missä mennään.
Biisijärjestys on aina eräänlainen kompromissi: ympäröivät biisit sanelevat usein yksittäisen biisin paikan albumilla, ei biisi itse.
Rubikin kuutio
Helpointa on aloittaa siirtämällä kaikki miksaukset samaan DAW-sessioon ja alkaa siirrellä biisejä erilaisiin järjestyksiin.
Lähden yleensä liikkeelle siitä, että ankkuroin muutamat avainbiisit alustavasti paikoilleen. Aloitusbiisi ja viimeinen biisi esimerkiksi. Sitten singlebiisi johonkin ensimmäisen neljän biisin joukkoon. Vähiten onnistuneen biisin paikka on kuulemma B-puolen kolmas. Tai CD:llä kolmanneksi viimeinen.
Uskon, että jos satunnainen henkilö kuuntelee albumia, niin viimeistään neljännen biisin kohdalla tällä alkaa olla jo mielipide siitä, onko levy hyvä vai ei. Tämänkin takia onnistuneimpia biisejä kannattaa viljellä alkupuolella. Monet lyövät mielipiteen pöytään koko levystä jo ensimmäisen biisin jälkeen! Ensivaikutelma on tärkeä, kuten monessa muussakin asiassa.
Alkuun on hyvä laittaa jotakin ytimekästä, jotta levy tempaa kuulijan otteeseensa. On plussaa, jos aloitusbiisi on tyyliltään levyn ytimessä. Monilla levyillä on intro, jonka avulla kuulijat saadaan virittäytymään tunnelmaan. Se on kuin alkusalaatti ennen pääruokalajeja.
Jos alussa on sopivasti jotakin tuttua – vaikkapa edelliseltä levyltä – tämä auttaa kuulijaa pääsemään levyyn sisälle. Ikään kuin ”jatketaan hyvää juttua siitä, mihin viimeksi jäätiin”.
Ylipäätään alkupuolelle kannattaa laittaa hiukan helpommin omaksuttavaa menoa ja lisätä hitaammin sulavia biisejä pikkuhiljaa mukaan, kun kuulija alkaa päästä juonesta kiinni.
Draaman kaaria albumin sisälle
Kuten James Bond -elokuvissakin, ensin jäljitetään pahista, sitten tulee tiukkaa actionia ja lopuksi otetaan hiukan rennommin kimono-takki päällä ja mieto grogi kädessä. Vaihtelevuus on tärkeää.
Ajattelen myös usein, että kolmen tai neljän biisin jälkeen olisi aina hiukan pidempi tauko ja että joka kolmas tai neljäs biisi olisi rauhallisempaa materiaalia.
Viimeinen biisi on myös todella tärkeässä roolissa. Sen tehtävänä on jättää ”hyvästit” ja tietty ”kaipauksen tunne” kuulijalle. Pitää jäädä hyvä jälkimaku ja fiilis. Että oli hyvä trippi, jonka tahtoo kokea uudestaan.
Ylipäätään jo esituotantovaiheessa kannattaa huolehtia, että tuotantoon valikoituu ne biisit, jotka muodostavat yhdessä myös hyvän kokonaisuuden.
Tekstien merkitys biisijärjestystä tehtäessä
Joskus innostutaan tekemään biisijärjestystä sanoitusten pohjalta. Näin jonkin tietty tarina etenisi kronologisesti eteenpäin kautta albumin.
Tähän taktiikkaan en ole oikein uskonut ja pelkästään tekstejä painottamalla on syntynyt musiikillisesti huonosti toimivia biisijärjestyksiä. Kyseessä on kuitenkin musiikki, ei kirjallisuus.
Toki tämäkin on lopulta tapauskohtaista, joissakin teemalevyissä ja vastaavissa tämäkin on varmasti ihan toimiva tapa.
Erityylisiä biisejä
Usein albumilla on useita eri biisinkirjoittajia ja kaikilla on omantyylisiään biisejä. Joskus eri kirjoittajilta tulee hyvinkin erilaisia biisejä, jotka pitäisi saada sopivaan järjestykseen.
Jos mukana on esimerkiksi yksi paljon muista poikkeava biisi, sitä ei kannata lätkäistä alkuun eikä loppuun. Alussa se johdattelee väärään suuntaan ja lopussa se jättää kummallisen jälkimaun. Kuitenkin biisi voi olla niin merkittävä, että se on saatava mukaan. Paras paikka on mielestä albumin puolenvälin paikkeilla, jossa se voi toimia eräänlaisena vedenjakajana.
Ääritapauksessa, jossa jokin biisi ei kerta kaikkiaan mahdu mukaan, sen voi julkaista bonusraitana tai singlen b-puolena. Tämä kuitenkin on vältettävissä, jos esituotanto on hoidettu huolellisesti.
Sävellajit
Yhteen asiaan kiinnitän aina paljon huomiota, jotta vältyttäisiin tasapaksuuden tunteelta: sävellajeihin. Kannattaa pyrkiä laatimaan biisijärjestys siten, että kun uusi biisi alkaa, myös sävellaji vaihtuisi. Tämä perustuu jo ihan korvankin jaksamiseen. Jos kolme biisiä peräkkäin menee vaikkapa d-mollista, alkaa varmasti tökkimään verrattuna siihen, että sävellajit vaihtuisivat välillä.
Kun sävellaji ei vaihdu, tulee myös joskus tunne, että seuraava biisi onkin edellisen c-osa. Jos kuitenkin on laitettava saman sävellajin biisejä peräkkäin, hiukan pidempi tauko välissä voi olla hyväksi.
Tempot
Kuten sävellajeissakin, on hyvä, jos tempoissa tapahtuu riittävästi muutosta, kun biisit vaihtuvat. Sekä tempo- että sävellajiasiat on hyvä tutkia jo esituotantovaiheessa. Biisejä kannattaa tarvittaessa transponoida jo ennen äänityksiä siten, että hajontaa löytyy tarpeeksi. Jos kitarariffiä ei voi soittaa kuin E-asemasta, aina voi virittää kitaraa sävelaskeleen tai kaksi alemmas!
Tauot biisien väleissä
Tämä on yksi paikka, jossa masteroinnissa voi tehdä taidetta. Ei ole olemassa sääntöjä tai sekuntilukemia, miten pitkiä taukojen tulisi olla.
Jos tuottajalla tai bändillä on taukojen pituuksista visio etukäteen, yksi hyvä tapa on tehdä koko albumin mittainen ”demoraita” DAW:lla ja toimittaa se masteroijalle. Näin masteroijan ei tarvitse tehdä samaa työtä uudestaan tai lukea visioita saatekirjelmästä. Masteroija voi sitten kommentoida helposti ”demoraitaa”, jos tarve vaatii.
Usein masteroijan kädenjälki näkyy tässä vaiheessa ja kokemuksesta on paljon hyötyä.
Yleensä nopeiden biisien välissä toimii lyhyemmät tauot, jotta intensiteetti säilyy kiivaana. Usein taas hitaan tai pitkän biisin jälkeen toimii pidempi sulattelutauko.
Fade-loppujen jälkeen lyhyt tauko on hyvä, sillä faden loppu useimmiten hukkuu, jos levyä kuuntelee esimerkiksi autossa.
Usein on jännittävää myös käyttää taukoja tehokeinona. Joskus superlyhyt tauko antaa hyvät värähtelyt, kun taas todella pitkä tauko synnyttää todella dramaattisen tunteen.
Taukoja voi myös yrittää määritellä rytmin mukaan: Eli edellisen biisin biitti ikään kuin jatkuu ja seuraava biisi lävähtää käyntiin oikealla iskulla. Tämäkin toimii aina välillä.
Masterointiin valmistautumisessa on paljon muuttujia. Ja joskus biisijärjestyksen tekeminen voi olla tuskastuttavaakin. Mutta ei hätää, kaikki biisit ovat aina löytäneet paikkansa. Fiilis on mahtava, kun kaikki biisit loksahtavat kohdilleen! Usein albumi aukeaa uudella tavalla tekijöillekin, kun masterointi on valmis.
Kirjoittanut: Hiili Hiilesmaa
www.hiilihiilesmaa.com
Lue myös
Julkaistu: 24.10.2018
