Tässä juttusarjassa pureudutaan biisintekijöiden sävellys- ja sovitusmetodeihin. Ensimmäisessä osassa ajatuksistaan kertoo kitaristi-laulaja Maria Mattila, taiteilijanimeltään Mara Balls. Mattila vastaa kaksi levyä julkaisseen Mara Balls -yhtyeensä sävellyksistä, sanoituksista, kansitaiteesta ja rouheasta kitarasoundista. Hänet tunnetaan myös kuvataiteilijana, kansalaisaktiivina, yrittäjänä ja Jukka Jytämimmien entisenä basistina.
Mikä sai sinut aloittamaan biisien tekemisen?
Olin noin 5-vuotias, kun meille tuli piano taloon. En ole koskaan osannut soittaa pianoa, soitin vain mitä mieleen juolahti. Olen luonut ihan pienestä asti sointukiertoja, pianoriffejä ja melodioita, joiden soittaminen rauhoitti minua. En ajatellut tekeväni biisiä, vaan soitin mikä tuntui hyvältä.
Aloitin viulunsoiton opinnot musiikkiopistossa noin kuusivuotiaana. Opin soittamaan viulua nuoteista, mutta, mielenkiintoista sinänsä, en oikeastaan koskaan improvisoinut, luonut tai soittanut viululla omia juttuja. Opiskelin viulunsoittoa 16-vuotiaaksi. Kun hylkäsin viulun, en koskenut siihen varmaan 15 vuoteen. Olen vasta viime vuosina pystynyt soittamaan viululla omia teemoja, mutten ole vielä tähän päivään mennessä säveltänyt sillä ainoatakaan biisiä.
Hylkäsin viulun, kun sain ensimmäisen sähkökitarani. Ostin ensimmäisen oman akustisen kitaran 14-vuotiaana Haminan kirpputorilta. Sähkökitaran sain lahjaksi äidiltäni ja isäpuoleltani pari vuotta myöhemmin. Kitaralla pystyin taas soittamaan mielivaltaisesti samaan tapaa kuin pianoa lapsena.
Kitaransoittoon liittynyt vapaus, säännöttömyys ja mielivaltaisuus toivat mulle sen hypnoottisen tunteen, jossa aika ja paikka katoaa. Koska en osannut soittaa, soitin mitä mieleen juolahti ja mikä tuntui hyvältä. Opettelin alussa muutamia riffejä ja biisejä, kuten (Don’t Fear) The Reaperin (Blue Öyster Cultin vuoden 1976 hitti, toim. huom.) pääriffin ja Nirvanan About A Girlin, mutta hyvin nopeasti aloin tehdä omia biisejä ja sointukiertoja. Muistan vieläkin oman kahden soinnun biisin, jossa lauletaan “pieniä tätejä mustissa säkeissä, kuka ne sinne laittoi, hautasi”. Se on varmaankin ensimmäisiä biisejä, joita olen kitaralla tehnyt. Pitäisi varmaan levyttää se joskus. En edelleenkään osaa soittaa kitaraa nuoteista, ja hädin tuskin tunnen soinnut.
Onko suhteesi musiikintekoon muuttunut matkan varrella?
Sanoisin, että se on jalostunut, mutta noudattelee yhä samoja periaatteita kuin lapsena. Kun biisi syntyy, se tuntuu yhtä maagiselta kuin lapsena pianon ääressä istuessa ja jonkun tunteen ulos soittaessa. Se on ihmeellistä ja kaunista.
Millaisessa tilanteessa ja/tai paikassa teet yleensä musiikkia?
Melodia, hokema tai riffi saattaa ilmestyä päähän ihan missä ja milloin tahansa. Jos minulla ei ole mahdollisuutta työstää sitä saman tien, äänitän sen talteen puhelimeeni. Varsinaiseen työstämiseen tai tulostamiseen, kuten sitä usein kutsun, tarvitsen täydellisen yksinäisyyden ja rauhan.
Asun kommuunissa viiden muun ihmisen kanssa, enkä koskaan sävellä huoneessani. Sen sijaan vetäydyn taloyhtiön saunaan, tai tarkemmin sanottuna kylppäriin, jossa on hieno akustiikka. Lisäksi sieltä on upea näköala Tampereen keskustaan. Laitan oven säppiin ja toivon, ettei kukaan ole tulossa saunomaan. Meillä on varsinaiset saunavuorot vain yhdelle päivälle viikossa. Olen asunut tässä vajaan vuoden, ja sinä aikana kaikki tärkeimmät biisini ovat syntyneet taloyhtiön yleisessä kylppärissä.
Tarvitsetko säveltämiseen oikeanlaisen fiiliksen? Pystytkö luomaan sellaisen vai syntyykö se itsestään?
Tarvitsen rauhan ja varmuuden siitä, ettei minua kuulla tai keskeytetä. Prosessi on hyvin paljas, sisäänpäin kääntynyt ja arka. Jos minut keskeytetään, kun olen synnyttämässä biisiä, joko ärähdän kuin eläin tai häpeän kuin minut löydettäisiin masturboimasta. Se on jo lapsuudesta tuttu tunne ja reaktio, jota välttääkseni lähden kitaran kanssa toisinaan metsään, pellolle, navettaan, pyörävajaan tai vuorille, riippuen siitä, missä tuolloin olen.
Teetkö biisejä jatkuvasti vai periodeissa? Onko sinulla kausia, jolloin biisejä ei synny?
Biisit syntyvät intuitiivisesti ja pakottamatta. En koskaan istu alas, että nytpä minä sävellän. Sen sijaan päähäni ilmestyy joku melodia, joka pakottaa minut keskeyttämään kaiken muun ja omistautumaan prosessille, jossa päässäni kuuluva asia manifestoituu aisteilla käsiteltäväksi.
Joskus kuluu viikkoja, ettei mitään kuulu. Se on pelottavaa, mutta tiedän myös, etten voi pakottaa luomista. Silloin mun on hyväksyttävä hiljaisuus ja keskityttävä esimerkiksi väreihin ja maalaamiseen.
Mistä saat idean biisiin, ja mistä aloitat työstämisprosessin?
Tyypillistä on, että joku melodia tai mantra alkaa kuulumaan päässä. Ei minulla ole aavistustakaan mistä ne tulevat. Sitten otan soittimen, yleensä kitaran tai ukulelen, ja etsin päässäni kuuluvan jutun soittimesta. Löydän sen korvakuulolta yleensä melko nopeasti. Seuraavaksi tunnustelen ilmestyneitä sanoja ja yritän ymmärtää ja jalostaa niistä syntyvää tarinaa.
Jos sanoja ei ole, laulan siansaksaa ja tutkin tunnetta: mistä biisissä lauletaan ja miksi? Kirjoitan lauseet ylös käsin. Lopulta homma tiivistyy, ja ikään kuin näen hahmon. Biisi saa muodon. Joskus prosessi kestää vartin, joskus kuukausia. Yhdeltä istumalta keskittymiseni ei riitä paria tuntia kauempaa, ja on hyvä antaa biisin tulla omalla painollaan.
Minkälaisia apuvälineitä käytät biisinteossa? Miten tallennat ideat?
Nykyään tallennan ideat puhelimeen. Aiemmin mulla oli sanelukone. Uusin apuvälineen on luuppipedaali, jonka avulla pääsen heti soittamaan melodioita, liidejä ja bassolinjoja. Se helpottaa sovittamista.
Miten olet kehittänyt biisinkirjoitustaitoasi?
Se on kehittynyt tekemällä. En mä ole ikinä kehittänyt tai opetellut sitä tietoisesti, tehnyt vain. Ehkä suurin muutos viime vuosina on tapahtunut laulamisen ja soittamisen yhdistämisessä. Pystyn yhdistämään hankalammatkin laulumelodiat soittoon koko ajan vaivattomammin. Tai päinvastoin laulamaan yhä haastavampien riffien tai rytmien päälle.
Huomaatko biiseissäsi toistuvia maneereja? Pyritkö välttämään niitä?
Ehdottomasti. Joskus musta tuntuu, että olen itse asiassa säveltänyt elämässäni vain yhden biisin ja kaikki muut biisini varioivat sitä. Se biisi kuulostaa Maralta. Ja osaan oikeastaan soittaa vain yhden kitarasoolon. Sekin kuulostaa Maralta. Se on mun taajuus, mun värähtelyä. En mä koita välttää sitä, vaan mä vaalin sitä rakkaudella ja annan sen elää.
Kuinka kriittisesti suhtaudut omaan materiaaliin? Lentääkö biisejä roskakoriin?
En kaiketi kovin kriittisesti, koska en mä heitä biisejä pois. Ne syntyvät ja saattavat unohtua, mut ei sekään ole tietoista. Joskus unohdan ihan vitun hyvän biisin heti, kun se on syntynyt. Esimerkiksi On pakko ajaa tuskin olisi päätynyt Elävälle kivelle (2017), ellei eräs kuulija olisi kysynyt, että tuleeko se levylle. Olin julkaissut siitä demon, kun biisi syntyi.
Toisaalta, ollakseen kriittinen, pitäisi kai pyrkiä tekemään hyvää musaa. Mä en koita tehdä hyviä biisejä, vaan annan biisien tulla sellaisina kuin ne on. Mikä on hyvää musaa? En mä tiedä. Mä soitan miltä musta tuntuu, kuten tein jo lapsena. Olisi mielenkiintoista yrittää joskus niin sanotusti tehdä hyvä biisi, mut ehkä mä koetan sitä vasta sitten, kun muut ideat loppuvat.
Otatko vastaan muiden kommentteja biisintekovaiheessa?
En.
Milloin biisi on valmis?
Ei koskaan.
Lue myös
- Tusina kysymystä biisinteosta: Oskari Räsänen
- Tusina kysymystä biisinteosta: Kari Rueslåtten
- Tusina kysymystä biisinteosta: Minja ”M” Koski
Julkaistu: 5.10.2017
