“Afrikka ei koskaan lähtenyt minusta” – Pekka Simojoen musiikki on syntynyt yhteisöstä

Artikkelikuva: Kuva: Philippe Gueissaz

Yli 800 laulua, messuja ja musikaaleja, vuosikymmeniä kestänyt ura ja yksi kantava kokemus: musiikki on ennen kaikkea yhteisön kieli. Pekka Simojoen elämäntyössä Afrikka, kirkko ja yhdessä laulaminen kietoutuvat toisiinsa tavalla, joka on muovannut suomalaista gospelmusiikkia usean sukupolven ajan.

Pekka Simojoki (s. 1958) on suomalainen gospelmuusikko, säveltäjä ja sanoittaja. Hänen tuotantoaan lauletaan ja esitetään seurakunnissa, konserteissa ja hengellisissä musiikkitilaisuuksissa Suomessa ja ulkomailla. Simojoki on esiintynyt uransa aikana sekä soolona että kuorojen ja yhtyeiden kanssa, tehnyt yli 80 äänitettä ja saanut useita tunnustuksia.

Tarina alkaa Afrikasta

Simojoki syntyi Kemissä.

– Äitini oli kansakoulunopettaja ja isä pastori. Vanhemmat harrastivat jonkin verran musiikkia, joten se kuului luontevasti arkeen.

Pekan ollessa kuusivuotias perhe muutti lähetystyöhön Namibiaan Angolan rajan läheisyyteen, jossa hänen lapsuutensa ja maailmankuvansa muotoutuivat suurelta osin.

Pekka lähetettiin 7-vuotiaana kouluun Swakopmundiin, meren rannalle, suomalaislapsille rakennettuun kouluun.

– Olin aina pari kuukautta kerrallaan pois perheestä.

Koulun ympärille syntyi aktiivinen suomalaisyhteisö. Tehtiin retkiä, näytelmiä ja musiikkia. Siellä Pekka tutustui myös itseään kolme vuotta vanhempaan Jaakko Löyttyyn, joka on hänen tavoin asunut Namibiassa.

– Kun kuulimme, että Jaakko oli Suomeen palattuaan hankkinut kitaran ja ruvennut tekemään biisejä, se oli järisyttävä ajatus.

Namibialaispoikien esimerkistä Pekka rakensi ensin peltipurkkikitaroita ja myöhemmin vanerisen kitaran.

– Siten oli unelma syntynyt.

Afrikkalainen yhteisöllinen elämäntapa teki poikaan syvän vaikutuksen.

– Kirkko ei ollut hiljainen ja yksityinen tila, vaan kyläyhteisön juhla. Ihmiset kokoontuivat jo ennen messua, lauloivat ja tanssivat yhdessä – jopa kirkossa. Musiikki oli erottamaton osa arkea.

Samalla Pekka näki läheltä apartheid-järjestelmän epäoikeudenmukaisuuden. Se synnytti hänessä tietyn eettisen pohjavireen, joka kuuluu myös muusikon laulutuotannossa.

Varsinainen musiikillinen herääminen tapahtui 12-vuotiaana vuonna 1970 Omandongon kylässä, suuressa juhlassa, jossa muistettiin ensimmäisten suomalaisten lähetystyöntekijöiden saapumista alueelle.

– Lavalle nousi afrikkalaisia kuoroja, jotka tempaisivat mitä upeimpia biisejä yksi toisensa jälkeen. Kuuntelin ja seurasin haltioituneena, kuinka ihmiset tanssivat ja lauloivat.

Afrikkalaisen musiikin liike, rytmi, ilo, moniäänisyys, solistin ja kuoron vuoropuhelu, tanssi ja koko kehon mukanaolo tekivät pysyvän vaikutuksen.

– Näihin aikoihin rupesin kokeilemaan pieniä melodianpätkiä peltipurkkikitaroilla ja tekemään haparoivia kokeiluja pianon ääressä.

Paluu Suomeen ja riparin käännekohta

Kun Pekka oli 15-vuotias, perhe palasi Suomeen. Poika lähetettiin suoraan Helsinkiin rippikouluun.

– En tuntenut ketään. Tulin aivan toisenlaisesta maailmasta, ruskettuneena ja lyhyttukkaisena näytin erilaiselta ja pelkäsin todella.

Rippikouluyhteisö otti pojan kuitenkin lämpimästi vastaan. Rippikoulussa huomattiin nopeasti, että Pekka lauloi mielellään ja osasi lauluja, joita muut eivät. Konfirmaation yhteydessä hänet suostuteltiin esiintymään juhlaväelle.

– Vedin ilman säestystä Afrikassa oppimani biisin. Se oli ensimmäinen julkinen esiintymiseni.

Rippilahjaksi Pekka pyysi vanhemmiltaan mopon sijasta kitaraa.

– Sen saatuaani en muuta tehnytkään kuin touhusin soiton parissa.

Seuraavan talven aikana Pekka opetteli määrätietoisesti sointuja ja säestystä. Hän vietti aikaa musiikkikirjastoissa, kuunteli Simon & Garfunkelia, Johnny Cashia ja Andraé Crouchia sekä radiosta tulevia viikoittaisia gospelohjelmia.

Isostoiminta vei nuoren yhä syvemmälle musiikin maailmaan.

-Olin huomannut, että tyttöihin teki ison vaikutuksen, kun isospoika osasi soittaa kitaraa, Pekka naurahtaa. – En kuitenkaan kuuna päivänä osannut ajatella, että siitä tulisi ammatti. Olin ajatellut, että muusikon pitää aloittaa neljävuotiaana ja olla tosi taitava.

Nuortenleireillä Pekka tapasi jälleen myös Jaakko Löytyn.

– Jaakko soitti kitaravirsiä. Se oli hieno homma. Hän oli minulle melkoinen esikuva ja innostaja.

Simojoki ei ole käynyt pitkää musiikkikoulutusta, mutta täydensi osaamistaan matkan varrella.

– Lapsena oli pianonsoiton alkeita ja kuoroja. Vietin 1980-luvun alkuvuosina kolme vuotta Oulunkylän pop/jazz-opistossa Raimo Sarkion oppilaana, koska halusin laajentaa käsitystäni soinnuista.

Samaan aikaan hän opiskeli konservatoriossa klassista laulua Kalevi Lahtisen ja Matti Pelon johdolla.

– Kolmen vuoden jälkeen päätettiin opettajan kanssa, että lopetan klassisen laulun – siitä on hyötyä sekä klassiselle että gospelille, Pekka naurahtaa.

– Opin musiikin perusasiat, nuotinkirjoituksen, sävellajit ja soinnut. En ole huippu, mutta pärjään ja pystyn tekemään kuoro- ja bändisovituksia. Ja saan tehdä töitä kovien soittajien kanssa – kaikkea ei tarvitse osata itse.

Lukiossa Pekka pohti lääkärin ja opettajan uraa. Armeijassa hän halusi skipata sotaharjoituksen menemällä teologisen tiedekunnan pääsykokeisiin – ja yllättäen pääsikin sisään. Simojoki muutti opiskelemaan Helsinkiin. Siellä syntyi koko ajan biisejä, mutta tekstit olivat haaste.

– Minulla oli suuri rukous Jumalalle: lähetä minulle joku runoilija.

Simojoki tutustuikin pian opiskelijatapahtumassa runoja tekevään Anna-Mari Miettiseen (myöhemmin Kaskinen), jonka tekstejä ei ollut aiemmin sävelletty. Näin syntyi folk-yhtye Alabasteri.

– Olimme amatöörejä, mutta meillä oli hyviä biisejä.

Yhteistyö Kaskisen kanssa muodostui Simojoen tuotannon selkärangaksi. Kirkon nykyisessä virsikirjassa on kuusi hänen Kaskisen runoihin säveltämäänsä virttä sekä yksi virsi, jonka teksti on muusikon omaa käsialaa.

 

Afrikkalainen messu ja läpimurto

Opintojen rinnalla Pekka jatkoi biisien tekemistä ja pienimuotoista keikkailua. Vuonna 1981 Suomen Lähetysseura otti yhteyttä.

– Lähetysseuran nuorisopappi sanoi, että Kotkaan tulee iso tapahtuma. Kun olet puhunut siitä, että suomalainen kirkko on tylsä, niin luokaa jotain, mikä ei ole tylsää – vaikka joku afrikkalainen juttu.

– Kun tulin Afrikasta Suomeen, olin kirkossa pöllähtänyt: miksi ihmiset istuvat pylvään takana eivätkä sano toisille mitään? Afrikassa ilo ja yhteisöllisyys ovat iso juttu.

Siten syntyi afrikkalainen gospelmessu, jonka ensiesitys oli v. 1981. Se poiki yhteydenottoja eri puolilta Suomea, ja Pekka muusikkoineen loivat Ruacana Bandin, jonka ohjelmiston ytimeen afrikkalainen messu vakiintui. Vuonna 1983 yhtye kutsuttiin kirkon nuorisopäiville Nivalaan, ja televisiointia suunniteltiin.

– Treenasimme hurjasti, Simojoki kuvailee.

Viikkoa ennen tapahtumaa Oulun piispa ja tuomiokapituli kuitenkin kielsi messun televisioinnin, koska musiikki oli heille ilmeisesti ”liian räminää”.

Simojoki muusikkoineen olivat pettyneitä ja vihaisia. Kielto synnytti silti näkyvän mediakohun: iltapäivälehdissä kysyttiin, miksei kyseinen musiikki kelvannut.

– Sen jälkeen kiersimmekin joka paikassa – kirkot ja jumppasalit olivat täynnä. Mikä onkaan parempaa mainosta kuin kunnon kohu?

Vuonna 1984 Simojoen afrikkalainen messu esitettiin Lahden suurhallissa 10 000 hengen yleisölle ja televisioitiin valtakunnallisesti.

– Silloin musiikki alkoi viedä ja opiskelu jäädä taka-alalle. Aloimme saada erilaisia tilauksia, joista tunnetuimmat ovat Liekit-musikaali (1984) ja lasten ”Meidän messu” (1985).

Pekka myös toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja perusti Helsingissä edelleen toimivan afrikkalaisesta perinteestä ammentavan Jakaranda-kuoron.

–  Vuonna 1987 perustimme gospel-rock-yhtyeen ”Exit”. Arki täyttyi työstä, perheestä ja keikoista.

Afrikkalainen messu vei muusikot myös ulkomaille: Budapestiin (1984) kansainvälisen Luterilaisen Maailmanliiton kansainväliseen kokoukseen ja Itä-Saksan kiertueelle (1986). Suomen Lähetysseura mahdollisti Jakaranda-kuoron kiertueen Kaukoitään – Thaimaassa, Taiwanissa ja Hong Kongissa 1989.

Saksassa muusikot esiintyivät saksaksi käännetyin tekstein, Kaukoidässä käytettiin englantia, suomea ja afrikkalaisia kieliä. Vaikutus kantoi pitkälle.

–  Bangkokissa lähetystyöntekijät kertoivat vielä vuosien jälkeen, kuinka Jakarandan vierailuja muistellaan siellä edelleen. Samoin Unkarissa ja Saksassa afrikkalaista messua käytettiin vuosien ajan paikallisten muusikoiden toimesta.

Vuosien aikana Simojen lauluja onkin käännetty kymmenille eri kielille ja niistä löytyy myös paljon levytyksiä ympäri maailmaa.

Mitä on gospel?

Musiikkityyleistä puhuessaan Simojoki nostaa esiin genrekäsitysten ongelmallisuuden.

– Jos pitäisi lokeroida oma musiikkini, niin kai se olisi gospel. Mutta sana on hankala. Amerikkalaisille gospel tarkoittaa black gospelia – kuoromusaa ja afro-amerikkalaisten kirkkojen musiikkityyliä. Suomessa taas gospeliksi kutsutaan kaikkea, mikä ei ole klassista kirkkomusiikkia.

Jaottelu voi johtaa yllättäviin tilanteisiin.

– Exitillä oli kerran konsertti Temppeliaukion kirkossa. Yksi amerikkalaisnainen lähti keikalta kesken kaiken vihaisena: ”tätä oli mainostettu gospelina, mutta tämähän on rockia”.

Simojoen mukaan gospelin asema Suomessa on jakautunut ja ristiriitainen. Vertailu Yhdysvaltoihin tekee eron näkyväksi.

– Amerikassa on normaalia, että radioasemat soittavat gospelia. Gospelmuusikot tekevät maallisia levyjä ja maalliset muusikot gospellevyjä. Suomessa taas saatetaan sanoa, että ”tosi hyvä musaa, mutta ei voida soittaa, koska tämä on gospelia”.

Simojoki kokee genrejaottelun keinotekoisena: lähes kaikki suomalaiset ovat jossain elämänsä vaiheessa laulaneet gospelia – ne ovat tuttuja ja merkityksellisiä asioita. Gospel ei siis ole vierasta, vaikka se joskus mielletään sellaiseksi.

– Hengellisyyttä yritetään rajata pois kouluista ja päiväkodeista, mutta se ei katoa – hengellisyys kuuluu ihmisenä olemiseen.

Simojoki kuvailee nuorten muusikkojen sukupolvea erittäin taitavaksi: ”monin verroin taitavimpia kuin me aikanaan”. Nuoria tekijöitä nousee hänen mukaan mukavasti gospel-alalla. Aloittelevia muusikoita Simojoki neuvoo panostamaan perustyöhön.

– Kannattaa opiskella, opetella soittimensa kunnolla ja tehdä asiat hyvin ja isolla sydämellä. Olen patistanut muusikonalkuja laulamaan vaikka kuorossa, sillä se kehittää musikaalisuutta, ihan sama mikä kuoro se on.

Säveltäminen on Simojoen mukaan kullankaivuuta.

– Ennen kuin löytyy kultajyvä, pitää kaivaa paljon hiekkaa ja kuonaa. Laulu voi syntyä päivässä, mutta usein se jää pöytälaatikkoon viikoiksi tai kuukausiksi. Joskus palaan siihen vasta vuosien kuluttua.

Luova kipinä on muusikon mukaan vain pieni osa tätä työtä.

– Muistaakseni kollegani muusikko Pekka Ruuska sanoi, että laulunteossa on 10 prosenttia inspiraatiota ja 90 prosenttia perspiraatiota. Allekirjoitan sen täysin.

Yhteisöllisyys kantaa

Simojoki näkee, että ihmisillä on valtava tarve yhteisöllisyyteen.

– Yksi kehittämistäni konsepteista on Majatalo-illat. Se ei ole pelkkä konsertti, vaan yhdessä laulamista, tarinoita, kahvia ja voileipiä. Ihmiset jäävät juttelemaan, välillä itketään ja rukoillaan. Ja kirkot ovat täynnä.

– Se oli se, minkä itse koin Afrikassa ja löysin myöhemmin myös riparilla – välittömyys, ilo ja yhdessä tekeminen.

Afrikka on säilynyt Simojoen elämässä vahvana läsnäolona, ja hän on palannut sinne muutamissa yhteyksissä.

– Vein kuoroni Namibiaan ja kiersimme lapsuuteni maisemissa. Vedettiin gospelia, ihmiset tanssivat. Sanotaan, että voit lähteä Afrikasta, mutta Afrikka ei lähde sinusta.

Elämä on kuljettanut monen paikkakunnan kautta, mutta nyt koti on Kangasalla, josta on muusikon mukaan lyhyt matka keikoille eri puolille Suomea.

Lopuksi Simojoki palaa musiikin merkitykseen.

– Se on käsittämättömän hieno tapa tuoda ihmisiä yhteen. Toivoisin, että myös päättäjät näkevät taiteen ja musiikin merkityksen ihmisten hyvinvoinnille. Ja että nuorille annetaan mahdollisuuksia – ei pelkästään supertähdille. Musiikki voi rakentaa yhteisöllisyyttä, oli se sitten hengellistä tai ei.

Teksti ja haastattelu: Nina Castén
Julkaistu: 19.2.2026 

Artikkeli on julkaistu osana Euroopan unionin osarahoittamaa Klusteri-hanketta. Klusteri-hankkeen toteuttaa Rytmi-instituutti ja Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun luovan talouden yksikkö ja sen mahdollistajina toimivat Euroopan unionin lisäksi myös Kuortaneen säästöpankkisäätiö sekä Seinäjoen kaupunki.